Päivän puheenaiheet on ollut tänään ystävyys, romantiikka, tunteet ja rakkaus. Onko mikään ihmekkään kun sydämiä joka puolella ja ystävänpäivä tulossa..
Noin viisi vuotta sitten sanoin, että jos joku mies soittaisi kitaraa parvekkeeni alla tai toisi kukkia, heittäisin häntä kaljapullolla päähän ja käskisin menemään hoitoon. Olin aika rääväsuinen nainen, ehkä liikaa viettänyt aikaa poikien kanssa ja muutenkin.. Olen aina ollut rohkea, liiankin, mutta jotain olen aina pelännyt. Olen aina pelännyt romanttisia hetkiä, kaikkea sitä ihanan kamalaa. Monet (joo ne miljoonat) miehet ovat ihmetelleet, miten siitä sanavalmiista naisesta voikin yhtäkkiä muuttua niin hiljainen ja ujo ihminen. En pysty katsomaan edes silmiin. Minusta aina tuntuu, että jos joku tuijottaa minua silmiin, hän näkee liian syvälle. Nuorempana oli niin vaikeaa myöntää sitä, että minä olen äärimmäisen herkkä ja haavoittuvainen ihminen. Tein kaikkeni, että sain peitettyä sen. Tällä hetkellä teen kaikkeni, että se voisi näkyä minussa paremmin. Välillä tuntuu, etten ole mennyt asioissa yhtään eteenpäin, mutta olen oikeastaan mennyt aika paljonkin. Nykyisin kaipaan romantiikkaa, pystyn tuntemaan tunteita, haaveilen perheestä ja miehestä, joka arvostaa ja rakastaa minua ja ennen kaikkea ihmisestä, kenelle minä voisin olla hyvä. En olisi vuosi sitten tähän aikaan ikinä uskonut edes haluavani mitään noista.
Olen itkenyt viime aikoina varmaan enemmän kuin koskaan. Oikeastaan melkein joka ilta. Olen silti onnellisempi kuin pitkään aikaan (paitsi viime päivinä..). Syväjäässä oleva ihminen ei voi aidosti nauttia elämästä, rakkaudesta, ystävistä -ei mistään. Miksi sitä kannattaisikaan yrittää suojella itseään tunteilta? Ei niihin kuole. Mitä sitten jos ihmiset satuttavat, mitä sitten jos sinä et kelpaa jollekkin sellaiseina kun olet? Mitä sitten jos tulet hylätyksi? Onko sillä mitään merkitystä? Onko sellainen ihminen sinun arvoisesi?
Elämä on prosessi. Ihmisestä ei tule koskaan valmista. Itse ainakin tahdon ja toivon kehittyväni ja kasvavani ihmisenä jatkuvasti. Ehkä voisi sanoa, että tahtoisin kasvaa takaisin lapseksi. Minulla on usein yksi hetki lapsuudesta mielessäni. Minulla oli vaaleat kiharat hiukset ja keltainen mekko ja keräilin yksin kesäisenä alkuiltana kukkia pellolla, lauloin ja olin niin onnellinen. Tämä mielikuva muistuttaa minua aina siitä kuka minä oikeasti olen. Olen edelleen se vaaleahiuksinen herkkä ja iloinen tyttö, joka rakastaa luontoa ja musiikkia. Olen vain joutunut käymään läpi niin kamalia asioita, että minun on ollut pakko piilottaa se tyttö jonnekkin. Kaikkea tätä minä olen itkenyt viime aikoina, tuota tyttöä, elettyä elämää ja tunteita. En ole itkenyt itsesäälin vallassa, edelleenkin minä olen kiitollinen kaikesta, myös kaikesta pahasta ja kamalasta. Minä en olisi minä ilman tätä kaikkea, mitä elämässä on ollut. Tahtoisin kuitenkin vielä enemmän löytää sitä aitoa, vilpitöntä ja puhdasta Johannaa, eli kasvaa lapseksi jälleen.
Olen kiitollinen ystävistäni, joita on tarttunut matkaan Härmästä, Vaasasta ja täältä Tampereeltakin. On ihanaa omistaa ystäviä, jotka ovat tunteneet sinut koko ikänsä ja silti ovat ystäviäsi edelleen. Voiko enää vahvemmin ihminen tuntea, että kelpaa omana itsenään? Ystävyys on kuitenkin vapaaehtoista.
Tällä viikolla olisi kivaa nähdä ihmisiä, joiden näkeminen on jäänyt vähemmälle (Terveisiä Päiville) ja muutenkin keskittyä enemmän ystäviin.
Hyvää tulevaa ystävänpäivää kaikille! :)
