maanantai 24. joulukuuta 2012

Rikkinäisen matka







En ole ilmeisesti ainut kenellä on vähän joulutunnelma kateissa? Täällä Härmässä Tarja tuossa vieressä soittaa pianoa, joulukuusessa palaa kynttilät ja kinkusta lähtien kaikki on niin kuin pitääkin, mutta jotain puuttuu.

Olen ollut aika rikki. Melkoisessa tunteiden pyörityksessä oltu tässä lähiaikoina.. Nyt alkaa kuitenkin jo helpottaa, ja uteliaisuus ja innostus tulevaa kohtaan vie eteenpäin. Minun on myönnettävä, että olen reilu vuoden elänyt jossain määrin kulissielämää. Kun sain elämäni kuntoon, en ymmärtänyt, että saan silti vieläkin tehdä virheitä ja olla ihminen, ja että ei kukaan odota minulta täydellisyyttä. Tein valintoja ja ratkaisuja, jotka ehkä näyttivät ulos päin hyvältä, mutta nyt jälkeen päin kun miettii, en ole ollut rehellinen itselleni, enkä muille. Minua vaivasi jatkuvasti muutamat asiat, mutta työnsin ajatukseni aina pois ja päätin, että näin olen lähtenyt rakentamaan ja näin on jatkettava, vaikka mikä olisi. Mutta nyt on tultu siihen pisteeseen, että kaiken jälkeen olen tajunnut vihdoinkin, että voin aivan itse tehdä omat ratkaisuni ja päätökseni ja sillä ei ole mitään väliä, mitä mieltä muut ihmiset niistä ovat. Saan tehdä vääriäkin valintoja, se ei ole mikään häpeä, niistä on vain sitten opittava. Pääasia on, että on rehellinen.



Tässä biisi, joka kertoo tästä kaikesta, mitä olen käynyt viime aikoina läpi.. Ei ole ehkä kovin kevyttä kuunneltavaa, mutta ei ole tarkoituskaan, eipä tämä elämäkään viime aikoina ole ollut kovin kevyttä. Mielenkiintoista, että tein tämän biisin kun kaikki oli vielä "hyvin," mutta ihan hetken kuluttua elin jo tätä, eli jo sisälläni tunsin, kuten tässä kappaleessa, vaikka en näyttänyt sitä ulos päin tai myöntänyt itselleni.






 




Ja tässä vähän vielä jouluisempaa settiä! Vielä on matkaa Sepposen Jorman tasolle, mutta hei, oon vasta 22v. laulajan alku, hyvä vaan, että on varaa kehittyä! Mutta niin, ei muuta kun hyvää joulua :)!




torstai 29. marraskuuta 2012

Suoraa puhetta ja pimeää puolta

Olen ihmisenä aika suora, mutta en ole mielestäni missään määrin ns. "töksäyttelijä", joka heittää piikkejä ihmisten arkoihin paikkoihin tahallaan oman pahan olon vuoksi. Saatan huomattaa tai kysyä ihmisiltä asioista, mutta minulla on perustelut ja motiivi asioihin. Esimerkiksi loukkasin erästä ihmistä, joka avautui minulle pahasta olostaan, koska kysyin häneltä, onko hän katkera ja kerroin, miten katkeruus vaikuttaa ihmiseen ja että ei ole järkevää olla katkera, koska ihminen kärsii siitä itse. Kyseinen henkilö loukkaantui tästä asiasta, eikä halunnut enää puhua kanssani, koska en säälinyt häntä, enkä oikeuttanut hänelle katkeruutta, jota hän kantoi, vaan kehoitin häntä antamaan anteeksi. Monesti ihmiset eivät halua poistua mukavuusalueeltaan, eivätkä halua kuulla itsestään asioita, jotka eivät ole miellyttävää kuultavaa. Minä ottaisin mielelläni vastaan kritiikkiä, rakentavaa sellaista, JOS saan hyvät perustelut ja motiivina sanoa asiasta on rakkaus ja välittäminen. Jos ihminen loukkaantuu kuulemastaan, syy ei välttämättä ole asian esittäjässä, vain ihmisen vastaanottokyvyssä. Esimerkiksi se, että Jeesus oli kiltti kiltti kiltti on paska puhetta. Jeesus rakasti, mutta hän sanoi jotaikin asioita hyvinkin suoraan, ja ihmiset usein loukkaantuivat, Jeesuksen motiivi sanoa ei kuitenkaan ollut se, että hän tahtoi loukata ja olla ilkeä, vaan, että hän rakasti ja puhui totuutta, minkä kuuleminen joskus saattoi sattua ja paljon. Miten me voisimme mennä eteen päin ja oppia, ellemme kykene katsomaan totuutta silmiin, emmekä kykenisi kasvamaan ihmisenä ja kehittymään. Miten voi olla nöyrä, jos ei halua nähdä ja myöntää omia heikkouksiaan ja virheitään? On tärkeää rohkaista, mutta vähintään yhtä tärkeää on kaikessa rakkaudessa puhua totuutta, ja ottaa se riski, että se saattaa myös satuttaa toista.

Esimerkiksi jos jollain läheisellämme on alkanut alamäki ja hän tekee asioita, mitä ei pitäisi, on muutamakin tapa, miten me ihmiset saatamme toimia. Saatamme arvostella ja tuomita ihmisen, vaikka saatamme itsekkin samoja asioita minkä kerkeämme, mutta "enhän minä." Silloin ihminen ei näe malkaa omassa silmässään ja motiivi sanoa taitaa olla se, että itse toimii juuri näin, eikä kykene katsomaan totuutta. Mielummin tuomitsee toisen, ettei tarvitse mennä sinne peilin eteen ja kohdata omaa heikkoutta.

Matt. 7:3 Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi?

7:4 Taikka kuinka saatat sanoa veljellesi: 'Annas, minä otan rikan silmästäsi', ja katso, malka on omassa silmässäsi?

7:5 Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä.

Toinen vaihtoehto saattaa olla se, että me joko puutumme toisen tilanteeseen tai olemme täysin puuttumatta. Se on rakkautta, että uskaltaa sanoa, että on huolissaan ja että tuo ei ole sinulle hyväksi. Jos taas emme puutu millään tavalla, emmekä sano mitään ettemme vain loukkaisi toista ihmistä, emme me kovin paljon välitä. Jos toinen on juoksemassa kohti kuolemaa tajuamatta sitä, onko rakkautta, että katsoo vain vierestä ja pitää suunsa kiinni, ettei toinen vain ottaisi itseensä jos hänelle huomauttaa, että nyt liikutaan vaarallisilla vesillä. Ennen kaikkea meidän kuitenkin tulee pitää huolen itsestämme, ja siitä, että pysyisimme itse pystyssä ja siitä, että kykenemme antamaan toisille heidän virheensä anteeksi.

Luuk. 17:3 Pitäkää itsestänne vaari! Jos sinun veljesi tekee syntiä, niin nuhtele häntä, ja jos hän katuu, anna hänelle anteeksi.

Nyt kritisoin itseäni ja avaan menneisyydestä pimeän puoleni. Tahtoisin sanoa, että tämä on ihminen on kuollut, mutta en voi väittää, että vieläkään olisin täydellinen, joten sanotaanko, että joudun edelleen tarkkailemaan itseäni ja omaa käytöstäni tämän asian suhteen. Taisinkin saada tästä aiheesta kritiikkiä, ja olen nyt pohtinut sitä. Keskustelimme eilen Kimmon kanssa minun puhelahjoistani. Olen hyvä puhumaan, ja jo pienenä sain puhuttua itseni tilanteesta kuin tilanteesta. Kai tämän voi luokitella lahjaksi, mutta väärin käytettynä se on saanut paljon tuhoa aikaan, eniten itsessäni. Harvoin minun on täytynyt kantaa vastuuta tekemisistäni, mikä taas aiheutti sen, että toimin usein vastuuttomasti. Kerron muutaman esimerkin, mitä olen muistellut.

Muistan kun olin yläasteella. Meillä oli tapana juoda yläasteen pihalla muutaman muun nuoren kanssa. Kerran yläasteen kenttä oli viikonlopun jäljiltä todella pahan näköinen, kun siellä oli ties millä värkeillä kaahailtu. Opettajat tarkistivat kameroista ketä kaikkia on ollut viikonloppuna paikalla. Minähän siellä tietenkin vilahdin, ja myös muiden tavoin jouduin rehtorin kuulusteltavaksi. En edes miettinyt, mitä sanon. Suustani tuli kuin automaattisesti tarina ja selitys kaikkeen. Olin omien sanojeni mukaan ollut nuorten illassa ja erään ystäväni piti tulla luokseni yöksi. Kysyin rehtorilta, oliko hän nähnyt vaaleahiuksista hänelle vierasta tyttöä kameroissa, rehtori vastasi kyllä. Jatkoin, että tämä on juuri se tyttö kenen pitä tulla luokseni, mutta hän ei ilmaantunut nuorteniltaan, joten lähdin hakemaan häntä yläasteen pihalta, koska olin kovin huolissani hänestä ja siitä, että hän joi. Lopulta tyttö lähti kotiinsa, eikä tullutkaan luokseni ja niin lähdin minäkin takaisin nuorteniltaan. Tämän kerrottuani rehtori kehui, kuinka olin toiminut oikein kun olin pitänyt huolta kaveristani ja sääli minua kun ystäväni ei pitänytkään sovitusta kiinni. Hän pahoitteli, että oli syyttänyt minua juomisesta, kävinhän kuitenkin seurakunnassa, mikä oli hänelle kieltämättä yllätys. Olin lopulta ainut, joka ei jäänyt jälki-istuntoon, eikä vanhemmilleni soitettu ja ilmoitettu asiasta. Tunsin kuitenkin syyllisyyttä, minähän se taisin olla aina ensimmäisenä kaljapullo kädessä.

En ole ylpeä tästä "taidostani" manipuloida, näytellä ja keksiä vedenpitäviä tarinoita ja todisteita tuosta noin vaan, enkä varsinkaan siitä, että ikävä kyllä käytin törkeästi hyväksi "en minä, minähän olen uskovainen" -tyylisiä selityksiä. Esimerkiksi minulla ei ole huolimatta päihderikkaasta menneisyydestäni ollenkaan rikosrekisteriä ja luulen, että se on tämän puhumisen lahjan ansiota. Koin kyllä hirveän huonoa omaatuntoa aina jos puhuin itseni tilanteista, eikä minun tarvinnut kantaa vastuutani. Toisaalta kaipasin sitä, että joutuisin ottamaan vastuun teoistani, ja että joku vetäisi minulle rajat.

Monesti minua ei uskottu oikeasti sattuneista asioista. Minulle sattui ja tapahtui uskomattomiakin asioita, ja jotkut syyttivät niitä liioitelluiksi tai keksityiksi, mutta se ei ole totta. Minun ei ole tarvinnut värittää tai keksiä mitään, minulle ihan oikeasti sattui kaikenlaista, koska olin niin kova menemään. Olen lisäksi hyvä jutun kertoja, mikä tottakai tuo tarinoihin oman värinsä, mutta ei valheellista sellaista. Keksin tarinoita aikoinaan vain silloin jos tekoni seuraukset olisivat olleet sellaiset, että en olisi pystynyt pitämään lankoja enää käsissäni. Olihan tuossa kaikessa pitkälti kyse myös manipuloinnista ym, mutta mielestäni minussa oli tervettä kuitenkin se, että minulla oli oikeasti huono omatunto ja paha olo. Jos olisin päästäni sairas, olisin nauttinut valehtelusta ja saanut siinä onnistuessani tyydytystä.

Luulen, etten koskaan olisi käynyt niin syvällä, ellen olisi toiminut vuodesta toiseen näin. Surullisinta oli, että minun täytyi menettää viimeisetkin kulissin rippeet, ennen kuin totuus täysin paljastui. Olen iloinen, että minulle kuitenkin kävi näin, koska olisinko muuten lopettanut vastuutonta käytöstäni ja valehtelua, jos en olisi lopulta juossut umpikujaan. Nyt olen oppinut pyytämään anteeksi, ja olen mielestäni aika innokaskin analysoimaan itseäni ja omaa käytöstäni ja arvioimaan sitä. En tahdo enää koskaan kokea, miten kaikki kaikki lopulta kaatuu. Kuvailin sitä joskus näin:

Kulissit ovat palaneet totuuden edestä. Alaston, likainen ja haavoittunut ihmisen riekale makaa lavalla kietoutuneena itsesääliriepuun. Yleisö valuu katsomosta, ei ole enää mitään nähtävää. Draamarikkaan näytelmän surkea loppu, totaalinen nöyryytys ja yksinäisyys. Valot sammuvat.

Joskus mietin minun äitiäni, miten hän kesti sen, että minusta muuttui manipuloiva, vihamielinen, hyväksikäyttävä ja kiero nuori nainen. Minun kanssani oli vaikea pärjätä. Mietin myös veljeäni, joka joutui monesti ottaa tekemäni asiat omille niskoilleen, enkä tiedä miksi hän usein minua suojeli, vaikka en olisi ansainnut sitä. Hän joutui itse kärsimään, koska ei paljastanut todellista syyllistä eli minua. Luojalle kiitos, että olen saanut muuttua ja olen saanut parantua tuosta syövästä. Etäpesäkkeitä saattaa silloin tällöin ilmaantua, mutta aktiivisella tutkimisella ja oman itsensä arvioinnilla ne on helppo tuhota ajoissa ja pyytää anteeksi ja pyrkiä kohti nöyryyttä.

Kiitos kun jaksoit lukea. Ollaan toisillemme rehellisiä, pyritään puhumaan totuutta, vaikka se saattaa sattuakin ja puututaan asioihin ennen kuin on liian myöhäistä. Jos läheisesi lillluu puoliksi hukkuneena itsesäälissä, älä mene kaatamaan lisää vettä, vain mielummin auta hänet sieltä ylös, vaikka se ei tuntuisi hänestä kivalta. Motiivina rakkaus. Älä kysy neuvoa, ellet ole valmis kohtamaan totuutta ja tekemään asioiden eteen myös itse jotain. Jos emme ole tyytyväisiä elämäämme ja meillä on moniakin potentiaalisia syyllisehdokkaita, niin ikävä kyllä monesti se suurin syyllinen löytyy peilistä. Väitän rohkeasti, ettei onnellisuutemme riipu muista ihmisistä vaan omasta itsestämme. Toista ei voi muuttaa, mutta jos jokainen pyrkii itse muuttumaan, niin kaikki muuttuu. Terveisin Johanna


sunnuntai 11. marraskuuta 2012

"Empatia on manipulaation pikkuveli - sarkasmi vihan sukulainen."


Minun piti kirjoittaa aivan toisesta aiheesta, mutta tästä tekstistä tuli nyt jotain ihan muuta.

"Empatia on manipulaation pikkuveli - sarkasmi vihan sukulainen." -Janne Viljamaa, Pidä puolesi: irti narsistin hampaista.

Olen kertonut aijemmin katkerasta vanhasta naisesta, jonka anteeksiantamattomuus ja viha olivat niin näkyvää, että se oikein ryöppysi hänestä. Viha ja katkeruus voivat esiintyä toisellakin tavalla. Joskus sarkastiset jutut pistävät korvaani, sieltä takaa paistaa viha.

Janne Viljamaa sanoo kirjassaan, että sarkasmi on vihan sukulainen, se on totta. On suorastaan raskasta olla erittäin sarkastisen ihmisen seurassa, sellaisen ihmisen, joka on myrkyttänyt itsensä katkeruudella. Vitsiksi naamioidut heitot ovat yleensä pisteliäitä, ivallisia ja loukkaavia.

Sarkasmi tulee muinaiskreikan sanasta "repiä lihaa." Minulle tulee mieleen katkera ihminen, joka raatelee toisia ihmisiä huumoriksi naamioidulla vihallaan. Sarkastisen jutun kohteeksi joutuneelta loukkaantuneelta henkilöltä saatetaan kysyä: Eikö sinulla ole ollenkaan itseironiaa?

Ironia ja sarkasmi eivät ole synonyymejä, sarkasmi on ironian alatyyppi. Se, mikä nämä erottaa on, että sarkastisella kommentilla on aina uhri. Ironia tulee kreikan sanasta "teeskentely" ja ironiastakin sanotaan, että se on monesti katkeraa ja se on usein peitelty hyökkäs tai loukkaus.

Itseironia on nimensä mukaisesti ihmiseen itseensä kohdistuvaa. Minun mielestäni ihmisen tulee kyetä nauramaan itselleen, ainakin minun on helpompi selviytyä asioista, kun kaikkea ei ota niin vakavasti. Olen tavannut kyllä sellaisiakin ihmisiä, joiden "itseironia" on selvää itsesäälissä rypemistä ja itseensä kohdistuvaa ivaa. Näillä ihmisillä on usein huono itsetunto ja he kokevat, että ovat jotenkin epäonnistuneita ja surkeita.

En tarkoita, että ironia ja sarkasmi ovat mielestäni poikkeuksetta katkeran ihmisen peiteltyjä hyökkäyksiä ja lihan repimistä, vaan sitä, että on tärkeä kiinnittää huomiota missä "hengessä" asioita sanotaan. Sanonta "rakkaudesta se hevonenkin potkii" sopii tähän siinä mielessä, että joskus tälläisen huumorin takana on oikeasti rakkaus, ja tarkoituksena on "kiusata" ihmistä kenestä pitää ja tehdä se kaikella hyvällä.

Minusta mielenkiintoinen aihe. Pitääkin alkaa kiinnittämään huomiota enemmän omiin juttuihin, ja varsinkin siihen, ettei itse alennu siihen ns. lihan repimiseen! Hauskaa sunnuntaita!



keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Raskausajan viimeinen kolmannes..



Ihan kuin raskausajan viimeinen kolmannes. Odotusta. Tiedän, että pian alkaa tapahtumaan, samalla se pelottaa, mutta toisaalta olen innoissani. Aika vain kuluu niin hitaasti, enkä olenko valmis vielä tuleviin juttuihin, tai eihän minun tarvitse valmis olla, mutta opinko minä ja osaanko minä?
Tuttu ja turvallinen muuttuu uusiksi haasteiksi. Enää en voi kulkea päivästä toiseen saman kaavan mukaan illalla miettien, oliko tänään eilinen huominen vai viime viikko.

Kaikki päivät muistuttavat tällä hetkellä toisiaan, ihan kuin aika olisi pysähtynyt. Rutiinit ovat tärkeitä ja ne luovat turvallisuuden tunteen, silti tällä hetkellä alan enemmänkin ahdistumaan. Aamulla herään, keitän kahvit, puen ja meikkaan, nousen samaan bussiin, menen samoille asiakkaille, vastaan dementikkojen samoihin kysymyksiin, bussilla kotiin, keitän kahvit, istun koneelle, puhun puhelimessa, käyn kaupassa, katson salatut elämät, menen suihkuun ja luen mielettömän hyvää kirjaa niin kauan, että nukahdan. Herään seuraavaan samanlaiseen päivään aina uudelleen ja uudelleen.

Kohta samanlaiset päivät ovat kuitenkin historiaa ja se pelottaa ja toisaalta odotan innolla. Näillä näkymin olen tammikuussa Tampereen selviämis- ja katkaisuhoitoasemalla! En ole työskennellyt sattuneesta syystä päihdetyön parissa, koska vuosia taaksepäin olisin ihan yhtä hyvin voinut itse olla asiakkaana. Nyt ainakin tiedän olevani valmis mielenterveys- ja päihdetyöhön. Olen edennyt ja saanut käsiteltyä asiani siihen malliin. Kun itse olin vielä keskellä prosessia, meinasin heittää henkeni jo ajatuksesta, että minun tulisi työskennellä päihde- ja mielenterveysongelmaisten kanssa. Nyt kun olen kohdannut mielenterveysongelmaisia tämän hetkisessä työssäni, olen aina ihan innoissani, minua kiehtoo niin paljon psyykepuoli, ja huomaan, että minulla on kyllä vahvuuksia alalle. Suurimmat vahvuuteni tuntuvat olevan keskustelutaito ja asiakkaan kohtaaminen, empatiakyky ja tunneäly. On helppo samaistua, koska olen käynyt läpi saman tyylisiä asioita. Eräs asia mikä minua huolestuttaa on, miten tulen selviämään väkivaltaisista asiakkaista. Taustani vuoksi menin ainakin ennen ihan lukkoon, jos jouduin uhkaavaan tilanteeseen työssäni. Minä odotan mielenkiinnolla, olenko jo alkanut toipumaan traumoistani, uskoisin ainakin niin! Voi kun olisin vielä 16-vuotias hoitoapulainen psykogeriatrisella osastolla, joka sai iskuja tämän tästä, eikä ollut moksiskaan, oppi vain varovaisemmaksi, eikä osannut alkaa pelkäämään.

Muistan kun elämäni oli huonoimmalla mallilla, että minulla ei ollut unelmia. Minä aina ihmettelin miten muilla saattoi olla unelmia, mutta minä en kyennyt unelmoimaan mistään. Minä olin ahdistuksen häkissä pimeässä, tiesin, että on valoa, mutta se ei osunut minuun. Minä vain elin, halusin tulla hulluksi, etten olisi ollut tietoinen siitä paskasta missä elin, mutta en tullut, en sitten millään. Joka aamu heräsin järjissäni, tietäen kuka olen ja missä olen. Päiväkirjani olivat täynnä sivuja, missä kyselin, oletko Johanna vielä hengissä? Vieläkö joudut olemaan täällä? Kirjoittelin runoja, joista kaikista huokui ahdistus, epätoivo ja kuoleman kaipuu. "Odotan kuolemaa, vaikka tiedän, että seuraava aamu minut haluaa" -tyylisiä tekstejä sivu tolkulla. Huh, en ole kyllä sama nainen enää. Minä en tunnista itseäni. Olen nykyisin energinen, lämmin, aikaansaava, positiivinen ja rohkea. Ennen olen kaikkea muuta. Se on kyllä totta, että niin kauan kun on elämää, on toivoa! En olisi koskaan uskonut, että minä saan nousta ja vapautua masennuksesta.

Minulla on nyt unelmia, minulla on tavoitteita. Minun unelmani ovat valmistua psykiatriseksi sairaanhoitajaksi, mennä naimisiin ja muuttaa Kimmon kanssa yhteiseen kotiin, missä on tumma laminaattilattia. Ja mersukin olisi kiva, Jorman mersu. Haluan laulaa ja kirjoittaa. Tahdon luoda paljon ja pysyä positiivisena ja vahvana. En ikinä enää anna katkeruuden ja vihan saada minua valtaansa. Tahdon palvella ja olla käytössä ja tahtoisin lisäksi alkaa toimia sielunhoitajana.

Nyt palaan mielenkiintoisten kirjojeni pariin ja imen itseeni lisää tietoa! Sytytän kynttilöitä, olen sohvalla viltin alla ja syön jäisiä tyrnimarjoja, täydellistä! Palataan ensi kuussa!





torstai 13. syyskuuta 2012

Mielipiteeni mielipiteistä.

Tänään mielipiteistä. Minua rupesi eilen huvittamaan, kun puhuimme Kimmon kanssa hänen aamuvuorostaan. Yllättäen minulla löytyi mielipide, moneltako heidän firmassaan kannattaisi aloittaa aamuvuorot. Tällä hetkellä aamuvuorot alkaa viideltä, ja loppuu yhdeltä, mutta töitä ei voi kunnolla alkaa yleensä tekemään kun vasta kuuden aikaan, koska mikään paikka ei ole auki vielä. Minulla oli siis mielipide, että kuudesta kahteen olisi sopiva työaika, ja vain sen takia, että Kimmo pääsisi töistä suhteellisen ajoissa pois töistä, vaikka joutuisikin heräämään varhain, mikä ei häneltä oikein luonnistu. Oli siis oma lehmä ojassa.. ja lisäksi, enhän minä tiedä heidän työstään yhtään mitään ja silti niin kovasti olin kertomassa miten heidän tulisi toimia.

Minulta siis yleensä aina löytyy mielipide asiaan kun asiaan ja se ärsyttää monesti ihmisiä. Olen pohtinut, onko se väärin olla aina jotain mieltä, tai ilmaista mielipidettään. Joskus on ihan sopivaa pitää suu kiinni, aina minun mielipiteelläni ei ole mitään merkitystä, eikä sitä myöskään tarvi silloin välttämättä ilmaista. Siinä on siis opettelemista! Olen myös huomannut sen, että minulta yleensä monet odottavat mielipidettä, koska he ovat varmasti tottuneet siihen, että sellainen löytyy. Joskus harvoin käy myös niin, että sellaista ei ole. Jos joku kysyy: "mitä minun tulisi tehdä?", en välttämättä jaksa edes sanoa mitään, koska olen niin monta kertaa joutunut huomaamaan, että harvemmin ihmiset tekevät niin kuin heitä kehoitetaan, elleivät he halua oikeasti toimia niin.

Onneksi saa muuttaa mieltään. Minä olen muuttanut mielipidettäni aika monessakin asiassa. Ennen minulla oli joissain asioissa niin mustavalkoinen ajattelutapa, että aivan hirvittää jälkikäteen. Sehän on yksi varhaisista puolustusmekanismeistä, halkominen eli lohkominen. Asiat lohkotaan joko hyväksi tai pahaksi. Tämän puolustusmekanismin käyttäminen kuuluu yleensä murrosikään, ja aikuisiällä näin ehdottomasti ajattelevalla ihmisellä tulee todennäköisesti olemaan paljon ihmissuhdeongelmia ja se vaikeuttaa yhteisössä elämistä. No näinhän minun kohdallani oli. Mutta mikä minussa laukaisi tälläisen ajattelutavan? En osaa vastata siihen, ehkä joskus osaan. Ainut mikä minulla tulee mieleen, on silloinen päihteiden käyttö ja masennus ym.. Mutta ei siitä sen enempää kun en tiedä.

Asioilla on aina kaksi puolta, mutta riittääkö se? Pitäisi vielä kyetä näkemään asiat siinä välissä. Ainakin minä haluan pyrkiä siihen, ja minun on pakkokin ammattini puolesta. Jos ajattelisin mustavalkoisesti esimerkiksi omasta elämästäni ja menneisyydestäni, se tarkoittaisi sitä, että joko minua on kohdeltu väärin tai että minä olen tehnyt väärin. Ei minun vaikeuksiini ole kukaan pelkästään syyllinen, en edes minä. Minulle on tehty pahaa, ilman, että olisin voinut vaikuttaa asiaan. Minä olen tehnyt pahaa ja niin edelleen. Kaikkeen liittyy aina niin paljon kaikkea. Mikään ei ehkä turhauta minua enempää kuin se, että pyöritellään eri ääripäitä. Esimerkiksi jos sanon, että "ei saa miellyttää", jonkun on pakko lisätä, että "niin ei saakkaan, mutta ei myöskään aina voi ajatella vain itseään.." Aijaa, ei vai?? Kyllä minä tiedän, että on yö ja päivä, mutta mitä kaikkea sen aikana tapahtuu, siihen kannattaa keskittyä. Tai minä ainakin mielummin keskityn.

Olen miettinyt, että sen tiedon ja kokemuksen valossa muodostan tämän hetkiset mielipiteeni, mitä minulla on ja kun tietoa ja kokemusta tulee lisää, minä saan muuttaa mielipiteitäni ja kasvaa. Tässä mielipiteeni mielipiteistä.. Ehkä ensi kerralla keksin jotain mielenkiintoisempaa kirjoitettavaa, kiinnostaakohan ketään muuta miettiä tälläisiä asioita, onko nämä itsestäänselvyyksiä?




tiistai 11. syyskuuta 2012

Vastaus on EI.

Päivitin blogini talvea varten. Miten voisin kuvailla, ehkä tälläinen dramaattinen, tumman romanttinen on tyyli, josta pidän. Rakastan mustaa pitsiä, valkoisia helmiä ja punaisia ruusuja! Kaikkia edellä mainuttuja haluaisin käyttää tulevissa häissämme, mutta näillä näkymin niistä on tulossa kesähäät, joten koristelut ym saisivat olla kyllä vähän raikkaammat ja kesäisemmät, katsotaan nyt sitten..

Minulle tarjoutui mahdollisuus erääseen asiaan, jota minun täytyi paljon miettiä. Olin periaatteessa unelmoinut tälläisestä mahdollisuudesta koko elämäni, mutta jokin tarjoukseen tarttumisessa ahdisti. Jouduin punnitsemaan, mikä minulle on tärkeintä. Olisin saanut aika helpolla käydä valmiiseen pöytään, mutta se olisi vaatinut minulta luopumista omasta tyylistäni, ainakin jossain määrin. Ymmärsin, että olen aina ollut sellainen omantien kulkija, ja minulla on ollut aina oma tyylini, joka on vaihdellut milloin mitenkin. Minulla on siis muuntautumiskykyä, mutta se tapahtuu omilla ehdoillani ja siihen suuntaan, mikä tuntuu hyvältä ja omalta. Jos yhtäkkiä minulle saneltaisiin, miten minun tulisi pukeutua ja käyttäytyä, ahdistuisin totaalisesti, niin kuin varmasti moni muukin ihminen. Minulla on yleensä asiasta kuin asiasta mielipiteet, en voisi kuvitella, miten kestäisin, jos mielipiteelläni ei olisi arvoa jossain asiassa, missä olisin mukana, täytyisi vain toimia sen mukaan, miten toiset parhaaksi näkevät. Ihan kuin oranssin pitäisi olla yhtäkkiä harmaata. Siltä minusta tuntuisi. Ehkä minulla menneisyys kummittelee siinä määrin, että mieleen nousevat ajat, jolloin tietyllä tapaa kadotin itseni ja alistuin toisen ihmisen tahtoon. Kun kovan työn jälkeen löysin itseni ja toivoin kokemuksistani, minulla on pakonomainen tarve pitää kiinni kynsin ja hampain omasta itsestäni, ikään kuin se muuten vietäisiin minulta. Yleensä asioilla on taipumus mennä ääripäästä toiseen, ennen kuin ne löytävät sen kultaisen keskitien. Ehkä tämän vuoksi mielipiteenikin ovat olleet todella vahvoja. Sen mukaan miten kypsyyttä tulee, lopulta ymmärtää, etteivät asiat ole niin mustavalkoisia, joistain asioista voi olla montaa mieltä ja niin edelleen. Mutta tästä "elämäni tilaisuudesta" sen verran vielä, että minä en siis tarttunut siihen. Minulle painaa enemmän, että saan pitää kiinni omasta tyylistäni ja olla sitä mitä olen, vaikka joutuisin itse kattamaan pöydät ja tekemään kaiken työn alusta asti. Se vaatii työtä, mutta samalla se tuo vapautta. Luovuus tukahtuu, jos se ei saa roihuita vapaasti sellaisenaan. Ja jos se saa palaa, siinä ei mitään sytytysnesteitä tarvita, sammukoot vaikka välillä, aina se syttyy uudestaan kuitenkin. Niin on ollut ainakin tähän asti.

perjantai 17. elokuuta 2012

Tervetuloa syksy!

Ihanaa, syksy alkaa! Se onkin lempi vuodenaikani. Tänä syksynä on edessä uudet haasteet ja muutosta ilmassa!

Aloitin opiskelun Pirkossa aikuiskoulutuksessa ja suoritan kesken jääneet lähihoitajan opinnot loppuun. Ei tule kyllä nyt ihan heti mieleen ketään, kellä olisi yhtä pahasti jääneet opinnot roikkumaan kun minulla! Olen keskeyttänyt opintoni ainakin kaksi ellen kolmekin kertaa ja joutunut vielä kertaamaan kakkosluokan liiallisten poissaolojen vuoksi! Heh, nyt vaan naurattaa, mutta voi sitä häpeän ja epäonnistumisen tunteen määrää, mitä koin. Elämänhallintani olikin siihen aikaan hakusessa ja olin todella masentunut. Toimintakykyni oli tasan nolla, olin vain ahdistunut ja lamaantunut, lopulta päätin laittaa pillit pussiin kokonaan. Annoin itselleni luvan antaa periksi, ja aikaa toipua, kyllä kannatti! Työkokemustahan tässä on karttunut ja nyt voin henkisesti ja varmaan fyysisestikkin paremmin kuin koskaan. Omakohtaiset kokemukset mielenterveys- ja päihdeongelmista ovat nyt kääntyneet vahvuudeksi ja arvokkaaksi tiedoksi ja ymmärrykseksi ihmisiä kohtaan, jotka niistä kärsivät. Nyt ymmärrän, etten olisi voinut edes ajallaan valmistua ja hypätä työskentelemään mielenterveys- ja päihdeongelmaisten kanssa, koska olin itse niin keskeneräinen, enkä ollut selättänyt ja käsitellyt omia ongelmiani. Mutta nyt puhaltaa uudet tuulet ja olen niin innoissani, että vihdoin saan tutkinnon suoritettua loppuun. Kaiken lisäksi minua on alkanut tosissani kiinnostaa opiskelu psykiatriseksi sairaanhoitajaksi, ja luulen, että haen ensi syksynä tammikuussa 2014 alkavaan koulutukseen. Ja mistäs sitä tietää, että jos tuo kaikki toteutuu, päättäisin vielä jatkaa psykoterapeutiksi? Heh, ei nyt mennä asioiden edelle, yksi asia kerrallaan!

Työskentelen edelleen siis kotihoitajana ja suoritan opintoni näyttötutkintona, ja jos kaikki menee niin kuin pitää, valmistun ensi keväänä. Ei tässä kovin paljon enää puutu, nuorisopuolella suoritin 95,5/120 ov eli olen käynyt jo puolet mielenterveys- ja päihdetyön koulutusohjelmasta. Valmistujaisia en periaatteestakaan kehtaisi pitää, siinä olisikin naurussa pitelemistä kun sukulaismummot ihmettelisivät kuinka valmistuminen saattaa jollain kestää 6 vuotta :D Minähän olen vain erittäin perusteellinen opiskelija kun halusin käydä koulun kahteen kertaan.. ;)

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Ystävyydestä


Olen joutunut miettimään ystävyyttä viime vuosina paljon. Siihen aikaan, kun join jatkuvasti, huomasin lopulta olevani aika yksinäinen. Tajusin olleeni huono ystävä. Saatoin tehdä oharit aina kun tarjoutuikin mahdollisuus juomiseen, tai olin krapulassa, enkä jaksanut nousta sängystä. En ollut luotettava, enkä välittänyt ystävistä, koska näin vain itseni ja oman pahan oloni ja säälin itseäni. Minua ei suoraan sanottuna edes kiinnostanut, miltä ystävistäni tuntui. Oikeutin itselleni huonon käytöksen kaikenlaisilla tekosyillä. Tämän kaiken vuoksi, en ihmettele miksi, osa ystävistäni "hylkäsivät" minut. En usko, että he lakkasivat välittämästä minusta tai etteivät olisi ikävöineet minua, mutta en vain ollut enää se sama ihminen, kenen kanssa he kerran ystävystyivät. Minusta oli tullut katkera ja itsekäs, minulla oli niin paha olo, että sen täytyi aivan tarttua. Minun mielestäni on oman itsensä kannalta järkevää vetäytyä ystävyyssuhteesta, joka ei anna mitään hyvää ja on pelkästään vain tuhoava ja ongelmia aiheuttava. En silti kehota, hylkäämään ystäviä silloin kuin heillä on vaikeaa. Silloinhan mitataan ne todelliset ystävät, mutta jos toisen ongelmat alkavat vaikuttaa selkeästi omaan elämään, on silloin parempi ottaa etäisyyttä, ettei kohta huomaa olevansa samassa veneessä.


Eräs asia, mikä on ollut aika kolaus huomata, on se, että monet ystävät ovat soitelleet ja kyselleet kuulumisia juurikin vain silloin, kun itsellä menee oikein huonosti. Sellaiset ystävät naamioivat uteliaisuuden ja ehkä jopa vahingonilon huoleksi ja välittämiseksi. Olen joskus syyllistynyt tähän toki itekkin. Jollain tavalla voi jäädä jopa koukkuun jonkun läheisen menevään ja kaaosmaiseen elämään ja haluaa kuulla aina ne uusimmat juonenkäänteet. Jos ystävä yhtäkkiä ryhdistäytyy, eikä häneltä irtoakkaan enää mitään mielenkiintoisia juttuja, millä mässäillä, kummasti yhteydenpitokin alkaa hiipumaan.

Entä mitä tapahtuu silloin kun ystävä menestyy? Sekin voi olla kova paikka sulattaa. Yhtäkkiä eräs, joka kerran oli pohjalla, nousee sieltä kovaa ylöspäin, miten siihen reagoi? Osaako olla iloinen ja ylpeä läheisen menestymisestä vai nouseeko pintaan kateus, jos toisella menee paremmin kuin itsellä?

Minua on myös puhuttanut se, kun oman ystävän elämäntilanne muuttuu parisuhteen, lapsien, työn tai jonkun muun asian myötä. Onko silloin itse valmis antamaan toiselle tilaa, luopumaankin ehkä jollain tasolla ja silti valmis kannustamaan ja tukemaan? Useasti kuulee, kuinka kaverit katoavat kun alkaa seurustelemaan tai saa lapsia. Ei se ole oikein. Ystävän pitää osata uudelleen sopeutua toisen elämäntilanteeseen ja jos se ei ole mahdollista, vaan huomaa, että ystävyys on ehkä perustunut johonkin tiettyyn asiaan, joka on ennen yhdistänyt, mutta jota ei ole enää olemassa, on ehkä parempi antaa olla. Ystävyyttä ja rakkautta on myös irtipäästäminen.

Piirteitä, joita minä eniten arvostan ystävässä ovat: rehellisyys, tukeminen ja kannustaminen. Kuulostaa aika helpolta, mutta käytännössä saa tehdä paljon töitä jos pyrkii täyttämään nämä asiat ystävyyssuhteessa.

Millainen ystävä sinä olet?




tiistai 19. kesäkuuta 2012

Tarina siitä, mitä opin paskasta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Hoitajan työssä on sekin puoli, että oppii pesemään vessoja. Varsinkin näin kotihoitajana ollessa. Viime perjantaina oli aurinkoinen ja ihana ilma. Olin sopinut illaksi tapaamisen ja suunnitelmissani oli mennä ostamaan joku kiva mekko tilipäivän kunniaksi. Kaikkihan tietää, että ne viimeiset tunnit töissä on aika piinaavia, eikä oikein enää riitä keskittymistä kun mieli on ottanut varaslähdön vapaapäiville. No, minä jynssäsin asiakkaan vessaa ja huomasin, että seinille oli yhteen nurkkaan roiskunut sitä itseään. Pyyhkäisin seinää huolimattomasti ja ajattelin, että ei se asiakas sinne vessanpöntön taakse näe, antaa olla ja ensi kerralla sitten. Olen aika tunnollinen ihminen ja myönnän, että minua jäi asia vaivaamaan, mutta unohdin sen sitten kyllä korttia vingutellessa ja vapaita viettäessä.
   Tänään heräsin joka paikka kipeänä eilisen salitreenin jälkeen, ilmakin oli sateinen, asiakkaat vaivaisia ja tunnit tuntuivat töissä pitkiltä. Menin käymään toimistolla. Otin puheeksi perjantaisen asiakkaan, minkä seurauksena esimieheni alkoi kaivamaan erästä paperia ja näytti sen minulle. Siinä oli kolme kuvaa kyseisen asiakkaan vessasta. Kyllä, juuri niistä roiskeista jotka olin jättänyt pesemättä. Asiakkaan tytär oli tullut käymään ja hermostunut, kun sovittuja töitä ei tehdä kunnolla. Esimieheni oli tietenkin ymmärtäväinen ja puolusteli minua sanomalla, että ovathan sotkut voineet tulla käyntini jälkeen ja ei sitä kaikkea aina huomaa ja ensi kerralla sitten huolellisemmin. Lähdin toimistolta ja minulla oli ristiriitainen olo. Aluksi minua ärsytti. Kuvia ottanut nainen oli sanonut, että roiskeet ovat olleet nurkassa jo monta viikkoa, eikä niille ole tehty mitään. Mietin, miksei nainen ole aikaisemmin sanonut asiasta, enhän minä voi kaikkea huomata. No perjantaina kyllä huomasin, ajattelin. Ja jätin tietoisesti ns. paskahomman tekemättä. Miksi? Koska en välittänyt ja minulla oli muka kiire. Kyn myönsin asian itselleni alkoi itsesääli ja jossittelu. Mietin, jos olisin tehnyt työni kunnolla, tästä ei olisi tullut sanomista, minä olen laiska ja huono hoitaja. Kaikki työkaverini ovat varmasti parempia ja tunnollisempia kuin minä. Minä ajattelen itsekkäästi ja vanhukset maksavat palveluistamme itsensä kipeäksi ja minä menen aina siitä mistä aita on matalin. Minulle tuli yhtäkkiä monta muutakin asiaa mieleen, mitä en ehkä ole tehnyt kunnolla ja oloni muuttui vieläkin surkeammaksi. No, päätin lopettaa itsesäälissä rypemisen. En tehnyt työtäni kunnolla, minun on tehtävä parhaani jokaisella asiakaskäynnillä ja tässä hyvä opetus siitä.
   Näin pieni asia, mutta miten paljon siitäkin olen saanut tämän päivän aikana irti. Havahduin, että olen jo pidempään ollut omissa maailmoissani työaikana. En ole ollut kovin asiakaslähtöinen, minulla on ollut vain kiire kotiin tai seuraavalle asiakkaalle. Olen hoitanut työni vasemmalla kädellä ja ollut aika kyllästynyt. Muistan joskus 16-vuotiaana kun kauhistelin työhönsä leipääntyneitä hoitajia, ja sitä, miten he kohtelivat vanhuksia. Ajattelin, että minusta ei tule tuollaista koskaan. Nyt olen huomannut, että sydämeni on ollut aivan jossain muualla. Toki olen ollut kohtelias, ja tehnyt mitä pitänytkin, mutta en ole ollut kovin joustava, enkä ole ollut läsnä. Tottakai vanhukset aistivat sen ja näkevät hymyn takaa ärsytyksen ja kireyden. Olen ihmetellyt, mikä kaikkia minun asiakkaitani vaivaa kun he ovat hiljaisia ja vetäytyneitä, no tottakai he ovat kun minä olen sitä ensin ja kyllähän se tarttuu. Kuvitellaan, että jos joku itkee, niin tuskin toinen vastaa siihen nauramalla. Jos taas joku on vihainen, kyllähän se saa toisen reagoimaan ja olemaan vähän varpaillaan.
   Voin sanoa, ettei ole helppoa olla hoitaja. Ei ole helppoa laittaa itseään joka päivä sivuun ja olla toista varten. Jos on väsynyt ja stressaantunut, on vaikea aidosti olla kiinnostunut toisen asioista, rakastaa ja välittää. Tottakai hoitajana saa ja täytyykin kuunnella omia tarpeitaan ja pitää huoli, että on riittävästi voimavaroja. Aina se ei ole vain mahdollista, ikävä kyllä. Onneksi minulla alkaa kohta loma, taidankin olla sen tarpeessa. On todella tärkeää saada positiivista palautetta, mutta myös rakentavaa kritiikkiä. Olen nyt iloinen, että asiakkaani tytär vaivautui räpsimään kuvia ja valittamaan, se sai minut katsomaan peiliin ja miettimään millainen työntekijä olen viime aikoina ollut. Jos hän ei olisi toiminut näin, voisin huomenna tehdä jonkun asian huonosti, ehkäpä jonkun ison asian, jolla on oikeasti myös suuria seurauksia. Näen myös nyt oman väsymykseni ja huomaan, että en ole pitänyt kunnon lomaa yli vuoteen. Ystäväni sanoi hienosti, että kun ihmisen voimavarat alkavat olla vähissä, niitä alkaa säästämään tiedostamattaan. Se voi näkyä siten, että jättää ei niin merkitykselliset asiat tekemättä ja hoitaa tärkeimmät. No, huomenna on uusi päivä, olen kiitollinen tuosta näypäytyksestä, se saa taas vähän ryhtiä arkeen. Jos nyt hoitaisin työni ja myös ihmissuhdeasiani hyvin (voisin kirjoittaa kirjan, miten itsekkäästi ja huonosti olen hoitanut omia ihmissuhteitani ihan kuin työtäni) ja sitten lomalla rentoudun ja kerään voimavaroja syksyä varten! Kun itsellä on hyvä olla, se näkyy ulos päin ja tarttuu toisiinkin ihmisiin. Ollaan kiitollisia kritiikistäkin, ilman sitä emme välttämättä huomaa missä toimimme väärin, emmekä pääse kasvamaan! Jep jep!


tiistai 15. toukokuuta 2012

Näitä suosittelen!

Nyt vähän kevyempää settiä, kerron suosikki kauneudenhoito tuotteeni! Joskus ihmettelen mihin rahani kuluvat, mutta ehkä selitys löytyy meikkilaukusta.. Taitaa olla sisältö olla arvokkainta mitä omistan tällä hetkellä.


Aivan täydellisen luonnollinen puolipeittävä meikkivoide. Iltameikissä en kyllä itse tätä käytä, ei nimittäin peitä juurikaan mitään.

¨
Tämä taas peittää. Ostin vähän tummemman sävyn, minkä vuoksi joudun jatkuvasti käyttämään itseruskettavaa, ettei meikkivoide olisi liian tummaa. Kesää varten tämänkin ostin, mutta tähän tahtiin läträtessä taitaa olla loppu jo siinä vaiheessa kun on aito rusketus iholla.


YSL:n irtopuuteri, ihan mielettömän kätevä, kääntämällä tulee lisää, eikä koko puuteri levahda laukkuun. Tämäkin todella luonnollinen. Yleensä en ole tykännyt puuteria käyttää, mutta tämä kyllä kelpaa.


Sitten tämä perinteinen, mutta paras! YSL:n ripsiväriä en osta enää ikinä, taisi kuivua kahdessa kuukaudessa, ja muutenkin oli jotenkin sotkuinen. Tämä taas on siitä hyvä, että väriä voi levittää useita kerroksia ilman, että tulee ns. klimppiripset. Pidentää ja paksuntaa! Tätä en vaihda.


YSL:n ripsivärin jälkeen, tämä eyeliner oli todella positiivinen yllätys. Mielettömän tarkkaa jälkeä, ja mitä hennommin painaa, sitä ohuempi rajaus ja taas toisin päin. Ja kestää koko päivän!


Ja tämä hiusväri! Olen värjännyt itse hiukseni yli kymmenen vuotta, ja vasta nyt olen löytänyt täydellisen hiusvärin! Levitetään pyyhekuiviin hiuksiin, väri on helposti levittyvää ja oikeasti riittoisaa. Hiukseni ovat taas kasvaneet aika pitkiksi, ja silti saa oikein miettiä mihin loput hiusvärit tunkee, kun tuntuu että naamaa pitkin jo valuu tavarat päästä. Ei jää värikypärää, ja ihosta lähtee kaikki mustat jäljet. Hoitoainetta on runsaasti ja väri kestää pitkään. Täällä kirjoittelenkin juuri tuore väri päässäni.



Nivean itseruskettavaa olen käyttänyt, on ihan ok, mutta kuivuu ehkä kuitenkin liian hitaasti, ja rusketus on jotenkin läpikuultava ja lähtee aika nopeaa. Ja kesällä varsinkin kun on kuuma, toivoisi, että itseruskettava kuivuisi oikeasti äkkiä, on niin ärsyttävää kun jää sellainen limainen olo ja ei voi pukea tai istua.. Tänään ostin Lumenen itseruskettavan vaahdon, ja en voinut uskoa, että se kuivui aivan sataprosenttisesti varmaan kymmenessä sekunnissa! Eli olisi voinut vetäistä farkut jalkaan vaikka samantien! Huominen taas kertoo sitten, millainen lopputulos on, eli en viitsi liikaa innostua vielä, jos sitten huomaankin omistavani leopardirusketuksen aamulla.

Joo, siinä nuo lempi tuotteet, joita voin ilomielin suositella kaikille! Oikein harmittaa, kun olen tuhlannut satoja euroja meikkeihin, joihin en ole ollut ollenkaan tyytyväinen. Varsinkin meikkivoidetta sain etsiä pitkään, ennen kuin löysin hyvän.

Ai niin ja lempi tuoksu vielä, rakas veljeni toi tämän minulle amerikasta. Enemmänkin iltakäyttöön.. (..mutta näin meidän kesken, minä laitan sitä salillekkin..) hehheh, hyvää yötä! Kunhan huvitti kirjoitella tälläistä turhanpäiväistä..



maanantai 14. toukokuuta 2012

Katkera vanha nainen, paholaisen pahin keksintö

Eräs ihminen sanoi minulle tänään, että elämä koulii meistä sellaisia kun haluaa, joistakin tulee lempeitä ja rakastavia ja joistakin kyynisiä ja katkeria. Hän kuulemma itse kuuluu tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Tulin jotenkin surulliseksi, miten joku 80-vuotias ihminen voi ajatella noin. Ihan turhaa syyttää elämää, jos on katkera. Katkeruus johtuu anteeksiantamattomuudesta, se on myrkky, joka leviää ja täyttää ihmisen vihalla. Jos olisi totta, että kaikista, jotka ovat joutuneet kokomaan kovia, tulisi katkeroituneita ihmisiä, minä olisin niin myrkyllinen, ettei minun lähelläni voisi edes olla. En minä olisi edes selviytynyt kaikesta, jos olisin jättänyt antamatta anteeksi ja kylmettänyt itseni. Aika hyvä suoritus, selviytyä 80-vuotiaaksi sydän täynnä vihaa. Sitä vaan ei pysty enää sen ikäisenä peittää, tämä kyseinen nainenkin heti kättelyn jälkeen purkasi kiukkuaan ja vihaansa puoli tuntia. Hän huusi ja huusi ja haukkui lyttyyn kaikki mahdolliset ihmiset. Hän oli kuin tulivuori, joka purkautui. Näin melkein savun nousevan hänen päästään.

Näen työssäni jatkuvasti samankaltaisia ihmisiä. Se on surullista. Miten tärkeää meidän olisikaan pitää huolta sydäntemme tilasta. Täytyisi välillä pysähtyä, ja tutkia itseään, onko itsessä anteeksi antamattomuutta. Jos on niin sille asialle on tehtävä jotain! Joskus ajattelin, että minulla on oikeus olla antamatta anteeksi, minulla on oikeus kostaa. Ei ole. Me olemme ihmisiä, me olemme epätäydellisiä, me kaikki tulemme tekemään väärin, ikävä kyllä useimmiten niille, joita eniten rakastamme. Jos katsoo olevansa oikeutettu siihen, ettei tarvi antaa anteeksi, siitä ei kärsi kukaan muu kuin ihminen itse. Ihminen, jota on satutettu, kostaa vain itselleen katkeroitumalla. Siitä ei kärsi kukaan muu niin paljon. Sellainen ihminen jää yksin.

Miten voi antaa anteeksi? Se ei ole tunteista kiinni. Jos joku on loukannut, tottakai se tuntuu pahalta. Anteeksi antaminen ei tarkoita sitä, että hyväksyisimme oikeudeksi sen pahan, mitä meille on tehty. Anteeksi antaminen ei tarkoita sitä, että meistä ei välttämättä tuntuisi enää pahalle. Anteeksi antaminen on päätös. Vaikka minua olisi kuinka loukattu, minun tulisi päättää antaa anteeksi, minun tulisi päättää puhua hyvää tuosta ihmisestä ja siunata häntä. Eli pelkkä anteeksi antaminen ei riitä. Minun täytyy lopettaa pahan puhuminen ihmisestä, joka on loukannut minua ja alkaa puhumaan hyvää, tai olla sitten vaikka hiljaa. Eihän se ole mitään anteeksi antamista, jos nostaa samat vanhat asiat esiin uudelleen ja uudelleen. Joku voisi käsittää nyt kaiken niin, että mielestäni asiat pitäisi lakaista maton alle, mutta en tarkoita sitä. Kun joku loukkaa, ja se sattuu, meidän pitää antaa itsellemme aikaa parantua, käsitellä asia. Joskus ihmissuhteissa tilanne menee niin pahaksi, että se on laitettava poikki. Silti voi antaa anteeksi. Anteeksi antaminen ei tarkoita sitä, että on jatkettava ihmissuhdetta, joka vain tuhoaa molempia osapuolia. Vaikeudet voi kääntää vahvuudeksi. Mikään ei ole yhtä ihanaa kuin ihminen, joka on täynnä voimaa ja rakkautta, joka on kääntänyt kaikki kokemansa vaikeudet hyväksi. Sellainen ihminen on täynnä elämän ja kokemuksien tuomaa viisautta. Itse haluan ainakin pyrkiä muuttumaan sellaiseksi.

Kun on sisällä hyvä olo, näkee myös ympärillään kauniita asioita. Ja niitähän tämä maailma on täynnä! Miksi siis keskittyä kaikkeen negatiiviseen. Annetaan anteeksi, toistemme niin kuin myös itsemme takia. Mennään kesää kohti ja katsellaan kun luonto herää eloon. Samalla tavalla me heräämme elämään, kun sulatamme jäät ja lumet sydämestämme ja ravitsemme sitä hyvillä asioilla.





perjantai 27. huhtikuuta 2012

Ajatuksia

Ihanaa, kyllä se kesä kohta tulee :)! En tiedä, mistä tätä virtaa riittää, joka päivä aamusta iltaan on pakko touhata jotain. Työkin on onneksi sellaista, että saa mennä paikasta toiseen ja tekemistä riittää. Asiakkaatkin nauraa, että Johannan vauhti on 100 kilometriä tunnissa. No onko tuo toisaalta joku ihme, että nautin niin paljon siitä, että saan tehdä kaikkea, sisustaa, käydä ostoksilla, pestä ikkunoita, siivota, järjestellä vaatekaappia, mitä vaan, koska masennuksen selättämisen jälkeen osaan nauttia jokaisesta päivästä ihan eri tavalla. Takana on viinan kanssa läträtyt vuodet ja krapulat ja nyt jokainen selvä päivä tuntuu niin ihanalta ja ihmeelliseltä.

Kyllä se on totta, että koti kuvaa ehkä parhaiten, millainen ihminen on, tai voiko ihminen hyvin. Kun muistelen, millainen asuntoni oli silloin, kun makasin päivät pitkät kotona masentuneena, on kyllä kaikki muuttunut huomattavasti. Ennen elin roskan ja lian keskellä. Voin paljastaa, että koko vaatekomeroni oli lattiasta kattoon täynnä jätesäkkejä, jotka taas sisältivät roskapusseja, joita en toimintakyvyn ollessa nolla, jaksanut viedä roskiin. Asunnon lattiaa tuskin näkyi ja kaikki huonekalut olivat rikkinäisiä tai muuten vaan rumia ja likaiset astiat lilluivat paskaisessa tiskivedessä. Jääkaapissa oli valo ja korkeintaan jotain homehtunutta ruokaa. Nyt oikeastaan kaikki huonekalut ym on mennyt uusiksi, kotona ollessa en muuta melkein teekkään kun siivoan ja laitan paikkoja hienoksi. Jääkaappi on täynnä terveellistä ruokaa ja kilisevät kaljapullopussit ovat historiaa. Joskus kun läheinen on masentunut, ei sitä välttämättä huomaa, eikä ehkä masentunut itsekkään tajua voivansa huonosti. Silloin varmaan täytyisi hälyytyskellojen soida, jos oma tai läheisen koti näyttää samalta kuin aijemmin kuvailemani läävä, minkä keskellä elin. Ulkonäkökin kertoo paljon. Ihminen, joka on syystä tai toisesta väsynyt, stressaantunut, masentunut tai jotenkin muuten voi huonosti, ei jaksa panostaa ulkonäköönsä. Kaikki ei tietenkään halua laittautua sen kummemmin, eikä tarvitsekkaan, mutta hygienian laiminlyönti ja likaiset vaatteet puhuvat puolestaan. Usein kun työni puolesta istun bussissa ja kuuntelen ihmisten puhuvan, järkytyn siitä, miten monien suusta tulee hyvin negatiivispainotteista tekstiä. Raamatussakin sanotaan: "Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu." (Matt. 12.34) Se on niin totta. Jatkuva valittaminen, toisten haukkuminen ja syyllistäminen, itsesäälissä rypeminen tai vihaisuus kertovat paljon ihmisen sydämentilasta. Tälläinen ihminen voi huonosti, ja saa ympärillä olevatkin voimaan huonosti! Ihminen voi syyttää olosuhteita ja sen hetkistä tilannettaan, mutta asioille voisi monesti tehdä enemmän kuin osaisi kuvitellakkaan, kuten hakea apua, asennoitua positiivisesti, kieltäytyä ajattelemasta tuhoavia ja myrkyttäviä ajatuksia, lopettaa seurustelu sellaisten ihmisten kanssa, jotka saavat voimaan huonosti. En tarkoita, että aina tulisi pyrkiä olemaan iloinen ja onnellinen, tottakai elämä tuo tullessaan kriisejä ja vaiheita, jotka on vain käytävä läpi. Juuri sitä tarkoitan, että asiat on käytävä läpi, käsiteltävä. Ei saisi jäädä paikoilleen ja katkeroitua. Voihan sitä viettää lopun elämänsä itsesääliriippumatossa loikoillen ja syyttää toisia omasta surkeudestaan, mutta ei kovin fiksu valinta. Kun olin masentunut, minuun kolahti lause: "Ihminen on omien valintojensa summa." Suutuin. Ajattelin, että jaa onko se minun valintani, että läträän täällä viinan kanssa päivästä toiseen, olen masentut ja pettynyt ja psyykkeeni on riekaleina?? Pieni ääni pääni sisällä sanoi, kyllä on. Mietin ja pureskelin asiaa, tulin kokoajan varmemmaksi siitä, että voin syyttää eniten itseäni. Kuka pakotti ryhtyä seurustelusuhteisiin, jotka olivat tuhoavia? Kun olisi pitänyt lähteä, miksi jäin? Kuka käski alkaa hukuttaa murheet viinaan ja huumeisiin, miksi en hakenut apua, tai kertonut kenellekkään kuinka paha olo minulla oli? Väärät valinnat ja niiden seuraukset. Siinä se. Kun ymmärsin lakata syyttämästä muita tilanteestani ja otin vastuun itselleni, myös pois pääsy kuilusta alkoi muuttua todeksi, koska niin kauan kun syytin muita, oletin, että se on heidän tehtävänsä myös muuttaa minun elämäni. No, eihän se niin mene. Otin vastuun, ja mikä tärkeintä, annoin itselleni anteeksi kaikki väärät valinnat, lupasin itselleni, että kaikki muuttuu vielä.

Aloitin siitä, että tarkkailin, mitä ajattelin. Minullahan on lupa valita, mitä ajattelen, kaikilla muillakin on. Järkytyin siitä, miten negatiivisia ajatuksia pyörittelin mielessäni. Tiesin, että asialle täytyi tehdä jotain. Asunto, missä elin, oli täysi läävä, eihän sellaisen keskellä kauhean positiivisia ajatuksia tulekkaan. Menin pitkille kävelyille luontoon. Etsin mitä ihanempia paikkoja. Ajattelin luontoa, miten ihmeellistä ja kaunista kaikki on. Kun menin kaupungille, ajattelin vastaan tulevista ihmisistä kaikkea hyvää, kuten kuinka kauniit hiukset jollakin on, miten hienot vaatteet tai kaunis hymy, vartalo, mitä vaan. Ajatukset saivat minut hymyilemään, ihmiset hymyilivät takaisin, mikä sai olon vieläkin paremmaksi. Aina, kun surkeus ja paha olo meinasivat saada taas vallan, pysähdyin tarkistamaan, mitä ajattelin. Tartuin negatiiviseen ajatukseen ja käänsin sen positiiviseksi, enkä antanut sen lannistaa, tai kieltäydyin ajattelemasta asiaa, jos se oli merkityksetön ja turha. Kun tarpeeksi kauan jaksaa taistella mielensä kanssa, lopulta positiivinen ajattelutapa automatisoituu. Niin kävi minullekkin. Kun mieli alkoi voida hyvin, alkoi se näkyä myös ulos päin. Sain voimavaroja, mitä en tiennyt omistavanikaan. Jaksoin siivota, laittautua, menin töihin, aloin urheilla, sain lisää ystäviä ja löysin ihanan miehen. Tunteemme tulevat pitkälti omista ajatuksistamme. Eli me voimme vaikuttaa hyvin paljon tunteisiimme. Minä aina luulin, että olen vain luonteeltani ailahteleva, ja ettei sille tunteiden vuoristoradalle voinut mitään. Kun ymmärsin, että negatiiviset ajatukset saavat olon tuntumaan huonolta ja positiiviset ajatuksen saavat olon tuntumaan hyvältä, halusin entistä enemmän jatkaa taistelua mieleni kanssa. Lopulta myös tajusin, miten huonosti alkoholin käyttöni sai minut voimaan, se oli pahin viholliseni. Hetkeksi se toi helpotuksen pahaan oloon, mutta hinta hetkellisestä hyvästä olosta oli liian suuri. Menetin lähes kaiken. Onneksi voi aina aloittaa alusta, eikä koskaan ole liian myöhäistä. Elämä voi muuttua.

Ihanaa vappua kaikille! Muistetaan nämä:

-Olemme omien valintojemme summa
-Ajatukset muodostavat tunteemme
-Keskitytään ajattelemaan positiivisesti ja sitä kautta keräämään voimavaroja
-Pidetään itsestämme huolta, eletään terveellisesti
-Lakataan arvostelamasta muita, omassa itsessäkin riittää tekemistä ihan varmasti



sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Haaveilua häistä

Unelma häät.. Punaisia ruusuja, mustaa pitsiä, valkoisia ja punaisia helmiä.. niistä olisi unelmahäät tehty! En ole kyllä vielä kihloihinkaan asti päässyt, mutta voin paljastaa, ettei enää kauaa tarvi odotella ja hääjuhla olisi näillä näkymin ehkä vuoden tai parin päästä? Riippuuhan se asia myös toisesta osapuolesta.. No ei sen väliä, nyt vasta haaveillaan!

Iltaisin olen kuluttanut aikaa tutkimalla netistä kuvia ja eri tyylejä hahmottaakseni, mikä voisi olla se minun juttuni ja olen päässyt siitä jo aika hyvin selvyyteen. Enää puuttuu raha! Sen puolen jätän mielelläni sulhasen hoidettavaksi. Hääpaikan täytyisi olla viihtyisä, ei mikään liian hieno, jos löytyisi järven läheisyydestä, aina parempi! Häät saisivat olla aika pienet, noin kuudenkymmenen ihmisen bileet. Kaasokin on jo valittuna, olenkohan hänelle kertonut asiasta?

Olemme ajatelleet mennä naimisiin ehkä maistraatissa, hiljaa hiljaisuudessa ja järjestäisimme hääjuhlan vasta myöhemmin, saisi sitten rauhassa valmistella kaikkea.

Kun kerroin Kimmolle haluavani häiden väriteemaksi mustaa, punaista ja valkoista, hän tuumasi heti, että jaa meille on sitten kunnon gootti-häät tulossa. Miehet.. Minun mielestäni nuo alla olevat kuvat eivät näytä kovin goottihenkisiltä..

Katsoinkin tuossa hetki sitten ohjelmaa häät sulhasen tapaan. Minä taidan kuitenkin meidän häissämme haluta vaikuttaa asioihin, en ihan uskaltaisi Kimmon antaa päättää kaikkea.. Voisi tulla ero jo hääpäivänä..

Kimmo makaa sohvalla.. Kysyin: - Kosiksä mua tässä kuussa? - Jaa tässä kuussa? - Niin!? - Noo jos sitä tuossa loppu kuusta sitten..

Jaa-a, ei kuulosta kauhean vakuuttavalta :D Haaveilulinjalla jatkan siis, mutta ei se mitään, se on ilmaista!


















Harju

Kävimme Kimmon kanssa epilänharjulla aamulenkillä. Odotan jo niin paljon kevättä! Joskus muutama vuosi taaksepäin löysimme ystäväni kanssa harjulta harjukuopan eli supan, joka on syntynyt jääkauden jälkeen. Jäätikön perääntymisvaiheessa maaperään hautautui jäälohkareita, kun jäälohkare suli, päälle jäänyt hiekka romahti ja tällä tavalla syntyi näitä suppia. Epilänharjun suppa on aika pieni, mutta upea varsinkin keväällä, se on ihan täynnä sinivuokkoja! Pakko kyllä tänä keväänä mennä ottamaan kuvia, jos saisin hankittua jonkun hyvän kameran siihen mennessä. Harjulla sijaitsee myös minun "miettimiskiveni", muutama vuosi taaksepäin, kun olin vielä masentunut, menin aina kivelle istumaan, katsomaan korkealta harjulta järvelle ja miettimään elämääni. Kyllä niiltä reissuilta löytyi monesti vastauksia päässä pyöriviin kysymyksiin.



Monesti kierrän tohlopinjärven samalla kun käyn harjulla. Sielläkin on niin ihanaa keväällä ja kesällä, tässä jotain kuvia, joita olen kännykällä räpsinyt matkan varrelta!






http://www.tampere.fi/tiedostot/53TVC6kff/tohloppi.pdf Kaikki vaan keväällä luontopolulle, ihania paikkoja täynnä tämä Tohloppi-Epilä!

lauantai 31. maaliskuuta 2012

Menneisyyttä pikkusiskon näkökulmasta


Kuinkahan monta kertaa olen kuullut minusta ja veljestäni sanottavan, että olemme kuin yö ja päivä. Ja minä olen ollut käsittääkseni juurikin se yö. Olin jo lapsena eräänlainen huoleton omantienkulkija. Veljeni keskittyi aika paljon urheiluun ja hän olikin todella hyvä siinä. Minä näin vaivaa sellaisten asioiden eteen, jotka minua oikeasti kiinnostivat, muilla asioilla ei ollut niinkään väliä ja niissä mentiin siitä, mistä aita on matalin. Veljeni oli ainakin minun mielestäni aina tasaisen hyvä kaikessa, kuten eri urheilulajeissa ja koulussa. Minä olin hyvä siinä, mikä minua sattui sillä hetkellä kiinnostamaan. Vain vuoden ikäeron takia, meitä vertailtiin usein kaikessa, esimerkiksi koulussa. Kyllä minusta tuntui pahalta, kun kuulin joskus ihmettelyä: "Miksiköhän susta tuli tollanen? Sä oot kyllä ihan erilainen kun veljes." Ei ollut helppoa olla fiksun, mukavan ja määrätietoisen veljen outo pikkusisko.

Ala-asteella osasin vielä olla omaitseni ja ylpeä siitä, mitä olin. Saatoin pukeutua koulussa esimerkiksi mummoni tekemiin leopardikuvioisiin vaatteisiin ja käyttää viininpunaista barettia, välittämättä muiden mielipiteistä. Aina kun minua yritettiin kiusata ihmeellisistä vaatteistani, saatoin vain todeta: "Rumat ne vaatteilla koreilee." Kriittiseen ikään tultuani, aloin kuitenkin kuunnella toisten mielipiteitä, itsetuntoni alkoi laskemaan, sisälläni vallitsi häpeä. Luulin, että minun täytyisi muuttua, olin vääränlainen, en kelvannut.

Minulla oli huono itsetunto, kapinoin, tunsin olevani niin paljon huonompi. Kadehdin, mutta samalla ristiriitaisesti halveksuin veljeäni. Elämässä tapahtui niin paljon kaikkea, mitä oli vaikeaa käsitellä, pakenin ongelmia juomiseen. Ehkä veljeni pakeni perheemme kohtaamia vaikeuksia urheiluun, joka tapauksessa, ei se helppoa ollut hänelläkään.

Minusta on aika huvittavaakin, miten eri polkuja minä ja veljeni lähdimme kulkemaan. Kyllä minä rypesin itsesäälissä, kun en ollut samanlainen kuin veljeni, varmaan osittain tästä syystä valitsin mielummin sen kylällä notkumisen ja kaiken pahan tekemisen, eihän minun olisi muuta kannattanut yrittääkkään kun "minusta ei ollut mihinkään". Olin taiteellisesti lahjakas lapsi, hyvä esimerkiksi musiikissa, varsinkin laulamisessa, silti harrastukset jäivät kun tilalle tuli ryyppääminen. Sain huomiota kun ryyppyreissuillani tein mitä typerämpiä asioita, veljeni sai aina välillä kuulla niistä koulussa ja varmasti häpesi minua. Minä taas mielessäni pidin veljeäni nössönä ja kilttinä poikana, eihän hän ollut, eikä ole vieläkään, koskaan maistanut alkoholia. Vaikka kasvoimme käsi kädessä, aloimme tulla siihen pisteeseen, että elämämme olivat lähteneet niin selkeästi eri suuntaan, että oli aika jollain tasolla irroittaa.

Vuosien kuluessa, olin jo aika pohjalla. Tässä kohtaa veljeni puuttui asioihin, en usko, että ilman hänen apuaan olisin päässyt nousemaan, eihän muut läheiseni ehkä täysin edes pystyneet näkemään, miten toivottomassa tilanteessa olin, piilottelin tilannettani. Onneksi elämämme lähti eri suuntiin, jälkeen päin olen ajatellut, miten hirveää olisi, jos veljeni olisi lähtenyt samalle tielle kun minä. Ei sekään olisi ollut hyvä vaihtoehto kävellä käsi kädessä kohti pohjaa. Parempi, että toinen voi ojentaa kätensä, ja kiskoa takaisin kiinni elämään. Turhaan myös mietin, miksi minä lähdin ns. huonoille teille, olin niin tyhmän rohkea ja utelias, kaikki piti kokeilla, mikä oli kiellettyä, ei minusta olisi ollut joksikin balettitanssijatytöksi, joka käy lukion. Eikä se ollut suunnitelma minun elämälleni. Tein vääriä valintoja, maksoin niistä kovaa hintaa, mutta kaiken voi kääntää hyväksi. Minulla on tietoa ja kokemuksia sellaisesta maailmasta, ei sitä olisi voinut kirjasta opetella. Minä ymmärrän ihmisiä, jotka elävät tänä päivänä siellä, missä minä joskus olin, ehkä minua voidaan käyttää sellaisten ihmisten auttamisessa.

Ja nyt, olen niin iloinen, että olen löytänyt sen osan itsestäni takaisin, jonka halusin joskus hävittää, jota häpesin. Herkkyys, ilo ja kaikki, jotka hukutin kovuuden alle, on löytynyt minusta taas. Vihdoin minusta tuntuu, että arvostan itseäni, erilaisuuttani ja lahjojani. 

Minulla on ollut vaiherikas elämä, moni asia on johtanut toiseen ja tässä on erittäin tiivistettynä se, miten koin pikkusiskona asioita, miten ristiriitaisesti olen joskus suhtautunut rakkaaseen isoveljeeni.


perjantai 30. maaliskuuta 2012

Narsisteja, narsisseja

Nyt se kevätflunssa iski minuunkin sitten, vaikka kuinka yritin pistää vastaan. Tänään olenkin ollut sitten saikulla, ja en oikeastaan ole muuta tässä kerennyt tekemään kun lukemaan mielettömän hyvää kirjaa!





Suosittelen Minna Rissasen Sieluani et saa -kirjaa varsinkin, jos itse olet joutunut narsistin uhriksi. Kirja kertoo Minna Rissasen arjesta narsistin kanssa, miten hän pääsi pois suhteesta ja ennen kaikkea, miten hän toipui kaikesta. Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta, vaikka välillä lukeminen oli raskasta, koska  menneisyydestäni alkoi nousemaan muistoja ja asioita, jotka olin haudannut jonnekkin. Toisaalta kirjan lukeminen havahdutti minut huomaamaan, miten pitkälle olen itse päässyt toipumisprosessissani. Välillä oikein nauratti, että tuohan kuulostaa ihan minun menneisyydeltäni. Sain selityksen myös vuosien takaisiin omituisiin vaiheisiini, joita en ole osannut nimittää kuin jonkinlaisiksi kriiseiksi. Kirjassa kuvataan, miten kirjoittajalle tulee suhteesta toipumisen alettua erilaisia jaksoja, kuten euforinen jakso, jossa kirjoittaja viilettää menemään, kun tajuaa päässeensä turvaan vankilasta, jossa eli. Tämän jälkeen hän romahtaa ja masentuu, voimavarat eivät meinaa riittää edes pyykin pesemiseen. Kirjoittaja käsittelee menneisyytensä asioita, alkaa pala palalta eheytymään ja löytämään oman identiteettinsä, ihmisarvonsa ja itsetuntonsa. Kirja vastasi minulle kysymyksiin, joita itse olen pohtinut pitkään: Miksi minä jouduin narsistin uhriksi? Miksi en ymmärtänyt ajoissa, millaisen ihmisen kanssa olin tekemisissä? Miksi Jumala antoi minulle tapahtua sellaista? Miksei kukaan muu huomannut tai tehnyt mitään?

En lähde tällä kertaa avaamaan menneisyyttäni ja kokemuksiani sen tarkemmin, kirjoitan niistä kyllä vielä. Minusta tuntuu, että olen saanut kasattua kokemukseni pakettiin, saanut eheytyä, antaa anteeksi ja unohtaa. Toipumisprosessini aikana sietämättömintä oli, etten saanut ajatuksistani, tunteistani tai mistään kiinni, en ymmärtänyt itseäni ja sitä, mikä minua vaivasi, sille ei ollut nimeä. Kirjan luettuani sain lopuillekkin asioille ja tunteille nimen ja selityksen, miten helpottunut olenkaan siitä.

Jep jep, että sellasta. Kaikille narsisteille, uhreille ja pääsiäisen odottajille narsisseja ja hyvää viikonloppua!