Menneisyyttä pikkusiskon näkökulmasta

Kuinkahan monta kertaa olen kuullut minusta ja veljestäni sanottavan, että olemme kuin yö ja päivä. Ja minä olen ollut käsittääkseni juurikin se yö. Olin jo lapsena eräänlainen huoleton omantienkulkija. Veljeni keskittyi aika paljon urheiluun ja hän olikin todella hyvä siinä. Minä näin vaivaa sellaisten asioiden eteen, jotka minua oikeasti kiinnostivat, muilla asioilla ei ollut niinkään väliä ja niissä mentiin siitä, mistä aita on matalin. Veljeni oli ainakin minun mielestäni aina tasaisen hyvä kaikessa, kuten eri urheilulajeissa ja koulussa. Minä olin hyvä siinä, mikä minua sattui sillä hetkellä kiinnostamaan. Vain vuoden ikäeron takia, meitä vertailtiin usein kaikessa, esimerkiksi koulussa. Kyllä minusta tuntui pahalta, kun kuulin joskus ihmettelyä: "Miksiköhän susta tuli tollanen? Sä oot kyllä ihan erilainen kun veljes." Ei ollut helppoa olla fiksun, mukavan ja määrätietoisen veljen outo pikkusisko.

Ala-asteella osasin vielä olla omaitseni ja ylpeä siitä, mitä olin. Saatoin pukeutua koulussa esimerkiksi mummoni tekemiin leopardikuvioisiin vaatteisiin ja käyttää viininpunaista barettia, välittämättä muiden mielipiteistä. Aina kun minua yritettiin kiusata ihmeellisistä vaatteistani, saatoin vain todeta: "Rumat ne vaatteilla koreilee." Kriittiseen ikään tultuani, aloin kuitenkin kuunnella toisten mielipiteitä, itsetuntoni alkoi laskemaan, sisälläni vallitsi häpeä. Luulin, että minun täytyisi muuttua, olin vääränlainen, en kelvannut.

Minulla oli huono itsetunto, kapinoin, tunsin olevani niin paljon huonompi. Kadehdin, mutta samalla ristiriitaisesti halveksuin veljeäni. Elämässä tapahtui niin paljon kaikkea, mitä oli vaikeaa käsitellä, pakenin ongelmia juomiseen. Ehkä veljeni pakeni perheemme kohtaamia vaikeuksia urheiluun, joka tapauksessa, ei se helppoa ollut hänelläkään.

Minusta on aika huvittavaakin, miten eri polkuja minä ja veljeni lähdimme kulkemaan. Kyllä minä rypesin itsesäälissä, kun en ollut samanlainen kuin veljeni, varmaan osittain tästä syystä valitsin mielummin sen kylällä notkumisen ja kaiken pahan tekemisen, eihän minun olisi muuta kannattanut yrittääkkään kun "minusta ei ollut mihinkään". Olin taiteellisesti lahjakas lapsi, hyvä esimerkiksi musiikissa, varsinkin laulamisessa, silti harrastukset jäivät kun tilalle tuli ryyppääminen. Sain huomiota kun ryyppyreissuillani tein mitä typerämpiä asioita, veljeni sai aina välillä kuulla niistä koulussa ja varmasti häpesi minua. Minä taas mielessäni pidin veljeäni nössönä ja kilttinä poikana, eihän hän ollut, eikä ole vieläkään, koskaan maistanut alkoholia. Vaikka kasvoimme käsi kädessä, aloimme tulla siihen pisteeseen, että elämämme olivat lähteneet niin selkeästi eri suuntaan, että oli aika jollain tasolla irroittaa.

Vuosien kuluessa, olin jo aika pohjalla. Tässä kohtaa veljeni puuttui asioihin, en usko, että ilman hänen apuaan olisin päässyt nousemaan, eihän muut läheiseni ehkä täysin edes pystyneet näkemään, miten toivottomassa tilanteessa olin, piilottelin tilannettani. Onneksi elämämme lähti eri suuntiin, jälkeen päin olen ajatellut, miten hirveää olisi, jos veljeni olisi lähtenyt samalle tielle kun minä. Ei sekään olisi ollut hyvä vaihtoehto kävellä käsi kädessä kohti pohjaa. Parempi, että toinen voi ojentaa kätensä, ja kiskoa takaisin kiinni elämään. Turhaan myös mietin, miksi minä lähdin ns. huonoille teille, olin niin tyhmän rohkea ja utelias, kaikki piti kokeilla, mikä oli kiellettyä, ei minusta olisi ollut joksikin balettitanssijatytöksi, joka käy lukion. Eikä se ollut suunnitelma minun elämälleni. Tein vääriä valintoja, maksoin niistä kovaa hintaa, mutta kaiken voi kääntää hyväksi. Minulla on tietoa ja kokemuksia sellaisesta maailmasta, ei sitä olisi voinut kirjasta opetella. Minä ymmärrän ihmisiä, jotka elävät tänä päivänä siellä, missä minä joskus olin, ehkä minua voidaan käyttää sellaisten ihmisten auttamisessa.

Ja nyt, olen niin iloinen, että olen löytänyt sen osan itsestäni takaisin, jonka halusin joskus hävittää, jota häpesin. Herkkyys, ilo ja kaikki, jotka hukutin kovuuden alle, on löytynyt minusta taas. Vihdoin minusta tuntuu, että arvostan itseäni, erilaisuuttani ja lahjojani. 

Minulla on ollut vaiherikas elämä, moni asia on johtanut toiseen ja tässä on erittäin tiivistettynä se, miten koin pikkusiskona asioita, miten ristiriitaisesti olen joskus suhtautunut rakkaaseen isoveljeeni.

Narsisteja, narsisseja

Nyt se kevätflunssa iski minuunkin sitten, vaikka kuinka yritin pistää vastaan. Tänään olenkin ollut sitten saikulla, ja en oikeastaan ole muuta tässä kerennyt tekemään kun lukemaan mielettömän hyvää kirjaa!

Suosittelen Minna Rissasen Sieluani et saa -kirjaa varsinkin, jos itse olet joutunut narsistin uhriksi. Kirja kertoo Minna Rissasen arjesta narsistin kanssa, miten hän pääsi pois suhteesta ja ennen kaikkea, miten hän toipui kaikesta. Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta, vaikka välillä lukeminen oli raskasta, koska  menneisyydestäni alkoi nousemaan muistoja ja asioita, jotka olin haudannut jonnekkin. Toisaalta kirjan lukeminen havahdutti minut huomaamaan, miten pitkälle olen itse päässyt toipumisprosessissani. Välillä oikein nauratti, että tuohan kuulostaa ihan minun menneisyydeltäni. Sain selityksen myös vuosien takaisiin omituisiin vaiheisiini, joita en ole osannut nimittää kuin jonkinlaisiksi kriiseiksi. Kirjassa kuvataan, miten kirjoittajalle tulee suhteesta toipumisen alettua erilaisia jaksoja, kuten euforinen jakso, jossa kirjoittaja viilettää menemään, kun tajuaa päässeensä turvaan vankilasta, jossa eli. Tämän jälkeen hän romahtaa ja masentuu, voimavarat eivät meinaa riittää edes pyykin pesemiseen. Kirjoittaja käsittelee menneisyytensä asioita, alkaa pala palalta eheytymään ja löytämään oman identiteettinsä, ihmisarvonsa ja itsetuntonsa. Kirja vastasi minulle kysymyksiin, joita itse olen pohtinut pitkään: Miksi minä jouduin narsistin uhriksi? Miksi en ymmärtänyt ajoissa, millaisen ihmisen kanssa olin tekemisissä? Miksi Jumala antoi minulle tapahtua sellaista? Miksei kukaan muu huomannut tai tehnyt mitään?

En lähde tällä kertaa avaamaan menneisyyttäni ja kokemuksiani sen tarkemmin, kirjoitan niistä kyllä vielä. Minusta tuntuu, että olen saanut kasattua kokemukseni pakettiin, saanut eheytyä, antaa anteeksi ja unohtaa. Toipumisprosessini aikana sietämättömintä oli, etten saanut ajatuksistani, tunteistani tai mistään kiinni, en ymmärtänyt itseäni ja sitä, mikä minua vaivasi, sille ei ollut nimeä. Kirjan luettuani sain lopuillekkin asioille ja tunteille nimen ja selityksen, miten helpottunut olenkaan siitä.

Jep jep, että sellasta. Kaikille narsisteille, uhreille ja pääsiäisen odottajille narsisseja ja hyvää viikonloppua!