Tarina siitä, mitä opin paskasta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Hoitajan työssä on sekin puoli, että oppii pesemään vessoja. Varsinkin näin kotihoitajana ollessa. Viime perjantaina oli aurinkoinen ja ihana ilma. Olin sopinut illaksi tapaamisen ja suunnitelmissani oli mennä ostamaan joku kiva mekko tilipäivän kunniaksi. Kaikkihan tietää, että ne viimeiset tunnit töissä on aika piinaavia, eikä oikein enää riitä keskittymistä kun mieli on ottanut varaslähdön vapaapäiville. No, minä jynssäsin asiakkaan vessaa ja huomasin, että seinille oli yhteen nurkkaan roiskunut sitä itseään. Pyyhkäisin seinää huolimattomasti ja ajattelin, että ei se asiakas sinne vessanpöntön taakse näe, antaa olla ja ensi kerralla sitten. Olen aika tunnollinen ihminen ja myönnän, että minua jäi asia vaivaamaan, mutta unohdin sen sitten kyllä korttia vingutellessa ja vapaita viettäessä.
   Tänään heräsin joka paikka kipeänä eilisen salitreenin jälkeen, ilmakin oli sateinen, asiakkaat vaivaisia ja tunnit tuntuivat töissä pitkiltä. Menin käymään toimistolla. Otin puheeksi perjantaisen asiakkaan, minkä seurauksena esimieheni alkoi kaivamaan erästä paperia ja näytti sen minulle. Siinä oli kolme kuvaa kyseisen asiakkaan vessasta. Kyllä, juuri niistä roiskeista jotka olin jättänyt pesemättä. Asiakkaan tytär oli tullut käymään ja hermostunut, kun sovittuja töitä ei tehdä kunnolla. Esimieheni oli tietenkin ymmärtäväinen ja puolusteli minua sanomalla, että ovathan sotkut voineet tulla käyntini jälkeen ja ei sitä kaikkea aina huomaa ja ensi kerralla sitten huolellisemmin. Lähdin toimistolta ja minulla oli ristiriitainen olo. Aluksi minua ärsytti. Kuvia ottanut nainen oli sanonut, että roiskeet ovat olleet nurkassa jo monta viikkoa, eikä niille ole tehty mitään. Mietin, miksei nainen ole aikaisemmin sanonut asiasta, enhän minä voi kaikkea huomata. No perjantaina kyllä huomasin, ajattelin. Ja jätin tietoisesti ns. paskahomman tekemättä. Miksi? Koska en välittänyt ja minulla oli muka kiire. Kyn myönsin asian itselleni alkoi itsesääli ja jossittelu. Mietin, jos olisin tehnyt työni kunnolla, tästä ei olisi tullut sanomista, minä olen laiska ja huono hoitaja. Kaikki työkaverini ovat varmasti parempia ja tunnollisempia kuin minä. Minä ajattelen itsekkäästi ja vanhukset maksavat palveluistamme itsensä kipeäksi ja minä menen aina siitä mistä aita on matalin. Minulle tuli yhtäkkiä monta muutakin asiaa mieleen, mitä en ehkä ole tehnyt kunnolla ja oloni muuttui vieläkin surkeammaksi. No, päätin lopettaa itsesäälissä rypemisen. En tehnyt työtäni kunnolla, minun on tehtävä parhaani jokaisella asiakaskäynnillä ja tässä hyvä opetus siitä.
   Näin pieni asia, mutta miten paljon siitäkin olen saanut tämän päivän aikana irti. Havahduin, että olen jo pidempään ollut omissa maailmoissani työaikana. En ole ollut kovin asiakaslähtöinen, minulla on ollut vain kiire kotiin tai seuraavalle asiakkaalle. Olen hoitanut työni vasemmalla kädellä ja ollut aika kyllästynyt. Muistan joskus 16-vuotiaana kun kauhistelin työhönsä leipääntyneitä hoitajia, ja sitä, miten he kohtelivat vanhuksia. Ajattelin, että minusta ei tule tuollaista koskaan. Nyt olen huomannut, että sydämeni on ollut aivan jossain muualla. Toki olen ollut kohtelias, ja tehnyt mitä pitänytkin, mutta en ole ollut kovin joustava, enkä ole ollut läsnä. Tottakai vanhukset aistivat sen ja näkevät hymyn takaa ärsytyksen ja kireyden. Olen ihmetellyt, mikä kaikkia minun asiakkaitani vaivaa kun he ovat hiljaisia ja vetäytyneitä, no tottakai he ovat kun minä olen sitä ensin ja kyllähän se tarttuu. Kuvitellaan, että jos joku itkee, niin tuskin toinen vastaa siihen nauramalla. Jos taas joku on vihainen, kyllähän se saa toisen reagoimaan ja olemaan vähän varpaillaan.
   Voin sanoa, ettei ole helppoa olla hoitaja. Ei ole helppoa laittaa itseään joka päivä sivuun ja olla toista varten. Jos on väsynyt ja stressaantunut, on vaikea aidosti olla kiinnostunut toisen asioista, rakastaa ja välittää. Tottakai hoitajana saa ja täytyykin kuunnella omia tarpeitaan ja pitää huoli, että on riittävästi voimavaroja. Aina se ei ole vain mahdollista, ikävä kyllä. Onneksi minulla alkaa kohta loma, taidankin olla sen tarpeessa. On todella tärkeää saada positiivista palautetta, mutta myös rakentavaa kritiikkiä. Olen nyt iloinen, että asiakkaani tytär vaivautui räpsimään kuvia ja valittamaan, se sai minut katsomaan peiliin ja miettimään millainen työntekijä olen viime aikoina ollut. Jos hän ei olisi toiminut näin, voisin huomenna tehdä jonkun asian huonosti, ehkäpä jonkun ison asian, jolla on oikeasti myös suuria seurauksia. Näen myös nyt oman väsymykseni ja huomaan, että en ole pitänyt kunnon lomaa yli vuoteen. Ystäväni sanoi hienosti, että kun ihmisen voimavarat alkavat olla vähissä, niitä alkaa säästämään tiedostamattaan. Se voi näkyä siten, että jättää ei niin merkitykselliset asiat tekemättä ja hoitaa tärkeimmät. No, huomenna on uusi päivä, olen kiitollinen tuosta näypäytyksestä, se saa taas vähän ryhtiä arkeen. Jos nyt hoitaisin työni ja myös ihmissuhdeasiani hyvin (voisin kirjoittaa kirjan, miten itsekkäästi ja huonosti olen hoitanut omia ihmissuhteitani ihan kuin työtäni) ja sitten lomalla rentoudun ja kerään voimavaroja syksyä varten! Kun itsellä on hyvä olla, se näkyy ulos päin ja tarttuu toisiinkin ihmisiin. Ollaan kiitollisia kritiikistäkin, ilman sitä emme välttämättä huomaa missä toimimme väärin, emmekä pääse kasvamaan! Jep jep!