Ystävyydestä

Olen joutunut miettimään ystävyyttä viime vuosina paljon. Siihen aikaan, kun join jatkuvasti, huomasin lopulta olevani aika yksinäinen. Tajusin olleeni huono ystävä. Saatoin tehdä oharit aina kun tarjoutuikin mahdollisuus juomiseen, tai olin krapulassa, enkä jaksanut nousta sängystä. En ollut luotettava, enkä välittänyt ystävistä, koska näin vain itseni ja oman pahan oloni ja säälin itseäni. Minua ei suoraan sanottuna edes kiinnostanut, miltä ystävistäni tuntui. Oikeutin itselleni huonon käytöksen kaikenlaisilla tekosyillä. Tämän kaiken vuoksi, en ihmettele miksi, osa ystävistäni "hylkäsivät" minut. En usko, että he lakkasivat välittämästä minusta tai etteivät olisi ikävöineet minua, mutta en vain ollut enää se sama ihminen, kenen kanssa he kerran ystävystyivät. Minusta oli tullut katkera ja itsekäs, minulla oli niin paha olo, että sen täytyi aivan tarttua. Minun mielestäni on oman itsensä kannalta järkevää vetäytyä ystävyyssuhteesta, joka ei anna mitään hyvää ja on pelkästään vain tuhoava ja ongelmia aiheuttava. En silti kehota, hylkäämään ystäviä silloin kuin heillä on vaikeaa. Silloinhan mitataan ne todelliset ystävät, mutta jos toisen ongelmat alkavat vaikuttaa selkeästi omaan elämään, on silloin parempi ottaa etäisyyttä, ettei kohta huomaa olevansa samassa veneessä.


Eräs asia, mikä on ollut aika kolaus huomata, on se, että monet ystävät ovat soitelleet ja kyselleet kuulumisia juurikin vain silloin, kun itsellä menee oikein huonosti. Sellaiset ystävät naamioivat uteliaisuuden ja ehkä jopa vahingonilon huoleksi ja välittämiseksi. Olen joskus syyllistynyt tähän toki itekkin. Jollain tavalla voi jäädä jopa koukkuun jonkun läheisen menevään ja kaaosmaiseen elämään ja haluaa kuulla aina ne uusimmat juonenkäänteet. Jos ystävä yhtäkkiä ryhdistäytyy, eikä häneltä irtoakkaan enää mitään mielenkiintoisia juttuja, millä mässäillä, kummasti yhteydenpitokin alkaa hiipumaan.

Entä mitä tapahtuu silloin kun ystävä menestyy? Sekin voi olla kova paikka sulattaa. Yhtäkkiä eräs, joka kerran oli pohjalla, nousee sieltä kovaa ylöspäin, miten siihen reagoi? Osaako olla iloinen ja ylpeä läheisen menestymisestä vai nouseeko pintaan kateus, jos toisella menee paremmin kuin itsellä?

Minua on myös puhuttanut se, kun oman ystävän elämäntilanne muuttuu parisuhteen, lapsien, työn tai jonkun muun asian myötä. Onko silloin itse valmis antamaan toiselle tilaa, luopumaankin ehkä jollain tasolla ja silti valmis kannustamaan ja tukemaan? Useasti kuulee, kuinka kaverit katoavat kun alkaa seurustelemaan tai saa lapsia. Ei se ole oikein. Ystävän pitää osata uudelleen sopeutua toisen elämäntilanteeseen ja jos se ei ole mahdollista, vaan huomaa, että ystävyys on ehkä perustunut johonkin tiettyyn asiaan, joka on ennen yhdistänyt, mutta jota ei ole enää olemassa, on ehkä parempi antaa olla. Ystävyyttä ja rakkautta on myös irtipäästäminen.

Piirteitä, joita minä eniten arvostan ystävässä ovat: rehellisyys, tukeminen ja kannustaminen. Kuulostaa aika helpolta, mutta käytännössä saa tehdä paljon töitä jos pyrkii täyttämään nämä asiat ystävyyssuhteessa.

Millainen ystävä sinä olet?