Suoraa puhetta ja pimeää puolta

Olen ihmisenä aika suora, mutta en ole mielestäni missään määrin ns. "töksäyttelijä", joka heittää piikkejä ihmisten arkoihin paikkoihin tahallaan oman pahan olon vuoksi. Saatan huomattaa tai kysyä ihmisiltä asioista, mutta minulla on perustelut ja motiivi asioihin. Esimerkiksi loukkasin erästä ihmistä, joka avautui minulle pahasta olostaan, koska kysyin häneltä, onko hän katkera ja kerroin, miten katkeruus vaikuttaa ihmiseen ja että ei ole järkevää olla katkera, koska ihminen kärsii siitä itse. Kyseinen henkilö loukkaantui tästä asiasta, eikä halunnut enää puhua kanssani, koska en säälinyt häntä, enkä oikeuttanut hänelle katkeruutta, jota hän kantoi, vaan kehoitin häntä antamaan anteeksi. Monesti ihmiset eivät halua poistua mukavuusalueeltaan, eivätkä halua kuulla itsestään asioita, jotka eivät ole miellyttävää kuultavaa. Minä ottaisin mielelläni vastaan kritiikkiä, rakentavaa sellaista, JOS saan hyvät perustelut ja motiivina sanoa asiasta on rakkaus ja välittäminen. Jos ihminen loukkaantuu kuulemastaan, syy ei välttämättä ole asian esittäjässä, vain ihmisen vastaanottokyvyssä. Esimerkiksi se, että Jeesus oli kiltti kiltti kiltti on paska puhetta. Jeesus rakasti, mutta hän sanoi jotaikin asioita hyvinkin suoraan, ja ihmiset usein loukkaantuivat, Jeesuksen motiivi sanoa ei kuitenkaan ollut se, että hän tahtoi loukata ja olla ilkeä, vaan, että hän rakasti ja puhui totuutta, minkä kuuleminen joskus saattoi sattua ja paljon. Miten me voisimme mennä eteen päin ja oppia, ellemme kykene katsomaan totuutta silmiin, emmekä kykenisi kasvamaan ihmisenä ja kehittymään. Miten voi olla nöyrä, jos ei halua nähdä ja myöntää omia heikkouksiaan ja virheitään? On tärkeää rohkaista, mutta vähintään yhtä tärkeää on kaikessa rakkaudessa puhua totuutta, ja ottaa se riski, että se saattaa myös satuttaa toista.

Esimerkiksi jos jollain läheisellämme on alkanut alamäki ja hän tekee asioita, mitä ei pitäisi, on muutamakin tapa, miten me ihmiset saatamme toimia. Saatamme arvostella ja tuomita ihmisen, vaikka saatamme itsekkin samoja asioita minkä kerkeämme, mutta "enhän minä." Silloin ihminen ei näe malkaa omassa silmässään ja motiivi sanoa taitaa olla se, että itse toimii juuri näin, eikä kykene katsomaan totuutta. Mielummin tuomitsee toisen, ettei tarvitse mennä sinne peilin eteen ja kohdata omaa heikkoutta.

Matt. 7:3 Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi?

7:4 Taikka kuinka saatat sanoa veljellesi: 'Annas, minä otan rikan silmästäsi', ja katso, malka on omassa silmässäsi?

7:5 Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä.

Toinen vaihtoehto saattaa olla se, että me joko puutumme toisen tilanteeseen tai olemme täysin puuttumatta. Se on rakkautta, että uskaltaa sanoa, että on huolissaan ja että tuo ei ole sinulle hyväksi. Jos taas emme puutu millään tavalla, emmekä sano mitään ettemme vain loukkaisi toista ihmistä, emme me kovin paljon välitä. Jos toinen on juoksemassa kohti kuolemaa tajuamatta sitä, onko rakkautta, että katsoo vain vierestä ja pitää suunsa kiinni, ettei toinen vain ottaisi itseensä jos hänelle huomauttaa, että nyt liikutaan vaarallisilla vesillä. Ennen kaikkea meidän kuitenkin tulee pitää huolen itsestämme, ja siitä, että pysyisimme itse pystyssä ja siitä, että kykenemme antamaan toisille heidän virheensä anteeksi.

Luuk. 17:3 Pitäkää itsestänne vaari! Jos sinun veljesi tekee syntiä, niin nuhtele häntä, ja jos hän katuu, anna hänelle anteeksi.

Nyt kritisoin itseäni ja avaan menneisyydestä pimeän puoleni. Tahtoisin sanoa, että tämä on ihminen on kuollut, mutta en voi väittää, että vieläkään olisin täydellinen, joten sanotaanko, että joudun edelleen tarkkailemaan itseäni ja omaa käytöstäni tämän asian suhteen. Taisinkin saada tästä aiheesta kritiikkiä, ja olen nyt pohtinut sitä. Keskustelimme eilen Kimmon kanssa minun puhelahjoistani. Olen hyvä puhumaan, ja jo pienenä sain puhuttua itseni tilanteesta kuin tilanteesta. Kai tämän voi luokitella lahjaksi, mutta väärin käytettynä se on saanut paljon tuhoa aikaan, eniten itsessäni. Harvoin minun on täytynyt kantaa vastuuta tekemisistäni, mikä taas aiheutti sen, että toimin usein vastuuttomasti. Kerron muutaman esimerkin, mitä olen muistellut.

Muistan kun olin yläasteella. Meillä oli tapana juoda yläasteen pihalla muutaman muun nuoren kanssa. Kerran yläasteen kenttä oli viikonlopun jäljiltä todella pahan näköinen, kun siellä oli ties millä värkeillä kaahailtu. Opettajat tarkistivat kameroista ketä kaikkia on ollut viikonloppuna paikalla. Minähän siellä tietenkin vilahdin, ja myös muiden tavoin jouduin rehtorin kuulusteltavaksi. En edes miettinyt, mitä sanon. Suustani tuli kuin automaattisesti tarina ja selitys kaikkeen. Olin omien sanojeni mukaan ollut nuorten illassa ja erään ystäväni piti tulla luokseni yöksi. Kysyin rehtorilta, oliko hän nähnyt vaaleahiuksista hänelle vierasta tyttöä kameroissa, rehtori vastasi kyllä. Jatkoin, että tämä on juuri se tyttö kenen pitä tulla luokseni, mutta hän ei ilmaantunut nuorteniltaan, joten lähdin hakemaan häntä yläasteen pihalta, koska olin kovin huolissani hänestä ja siitä, että hän joi. Lopulta tyttö lähti kotiinsa, eikä tullutkaan luokseni ja niin lähdin minäkin takaisin nuorteniltaan. Tämän kerrottuani rehtori kehui, kuinka olin toiminut oikein kun olin pitänyt huolta kaveristani ja sääli minua kun ystäväni ei pitänytkään sovitusta kiinni. Hän pahoitteli, että oli syyttänyt minua juomisesta, kävinhän kuitenkin seurakunnassa, mikä oli hänelle kieltämättä yllätys. Olin lopulta ainut, joka ei jäänyt jälki-istuntoon, eikä vanhemmilleni soitettu ja ilmoitettu asiasta. Tunsin kuitenkin syyllisyyttä, minähän se taisin olla aina ensimmäisenä kaljapullo kädessä.

En ole ylpeä tästä "taidostani" manipuloida, näytellä ja keksiä vedenpitäviä tarinoita ja todisteita tuosta noin vaan, enkä varsinkaan siitä, että ikävä kyllä käytin törkeästi hyväksi "en minä, minähän olen uskovainen" -tyylisiä selityksiä. Esimerkiksi minulla ei ole huolimatta päihderikkaasta menneisyydestäni ollenkaan rikosrekisteriä ja luulen, että se on tämän puhumisen lahjan ansiota. Koin kyllä hirveän huonoa omaatuntoa aina jos puhuin itseni tilanteista, eikä minun tarvinnut kantaa vastuutani. Toisaalta kaipasin sitä, että joutuisin ottamaan vastuun teoistani, ja että joku vetäisi minulle rajat.

Monesti minua ei uskottu oikeasti sattuneista asioista. Minulle sattui ja tapahtui uskomattomiakin asioita, ja jotkut syyttivät niitä liioitelluiksi tai keksityiksi, mutta se ei ole totta. Minun ei ole tarvinnut värittää tai keksiä mitään, minulle ihan oikeasti sattui kaikenlaista, koska olin niin kova menemään. Olen lisäksi hyvä jutun kertoja, mikä tottakai tuo tarinoihin oman värinsä, mutta ei valheellista sellaista. Keksin tarinoita aikoinaan vain silloin jos tekoni seuraukset olisivat olleet sellaiset, että en olisi pystynyt pitämään lankoja enää käsissäni. Olihan tuossa kaikessa pitkälti kyse myös manipuloinnista ym, mutta mielestäni minussa oli tervettä kuitenkin se, että minulla oli oikeasti huono omatunto ja paha olo. Jos olisin päästäni sairas, olisin nauttinut valehtelusta ja saanut siinä onnistuessani tyydytystä.

Luulen, etten koskaan olisi käynyt niin syvällä, ellen olisi toiminut vuodesta toiseen näin. Surullisinta oli, että minun täytyi menettää viimeisetkin kulissin rippeet, ennen kuin totuus täysin paljastui. Olen iloinen, että minulle kuitenkin kävi näin, koska olisinko muuten lopettanut vastuutonta käytöstäni ja valehtelua, jos en olisi lopulta juossut umpikujaan. Nyt olen oppinut pyytämään anteeksi, ja olen mielestäni aika innokaskin analysoimaan itseäni ja omaa käytöstäni ja arvioimaan sitä. En tahdo enää koskaan kokea, miten kaikki kaikki lopulta kaatuu. Kuvailin sitä joskus näin:

Kulissit ovat palaneet totuuden edestä. Alaston, likainen ja haavoittunut ihmisen riekale makaa lavalla kietoutuneena itsesääliriepuun. Yleisö valuu katsomosta, ei ole enää mitään nähtävää. Draamarikkaan näytelmän surkea loppu, totaalinen nöyryytys ja yksinäisyys. Valot sammuvat.

Joskus mietin minun äitiäni, miten hän kesti sen, että minusta muuttui manipuloiva, vihamielinen, hyväksikäyttävä ja kiero nuori nainen. Minun kanssani oli vaikea pärjätä. Mietin myös veljeäni, joka joutui monesti ottaa tekemäni asiat omille niskoilleen, enkä tiedä miksi hän usein minua suojeli, vaikka en olisi ansainnut sitä. Hän joutui itse kärsimään, koska ei paljastanut todellista syyllistä eli minua. Luojalle kiitos, että olen saanut muuttua ja olen saanut parantua tuosta syövästä. Etäpesäkkeitä saattaa silloin tällöin ilmaantua, mutta aktiivisella tutkimisella ja oman itsensä arvioinnilla ne on helppo tuhota ajoissa ja pyytää anteeksi ja pyrkiä kohti nöyryyttä.

Kiitos kun jaksoit lukea. Ollaan toisillemme rehellisiä, pyritään puhumaan totuutta, vaikka se saattaa sattuakin ja puututaan asioihin ennen kuin on liian myöhäistä. Jos läheisesi lillluu puoliksi hukkuneena itsesäälissä, älä mene kaatamaan lisää vettä, vain mielummin auta hänet sieltä ylös, vaikka se ei tuntuisi hänestä kivalta. Motiivina rakkaus. Älä kysy neuvoa, ellet ole valmis kohtamaan totuutta ja tekemään asioiden eteen myös itse jotain. Jos emme ole tyytyväisiä elämäämme ja meillä on moniakin potentiaalisia syyllisehdokkaita, niin ikävä kyllä monesti se suurin syyllinen löytyy peilistä. Väitän rohkeasti, ettei onnellisuutemme riipu muista ihmisistä vaan omasta itsestämme. Toista ei voi muuttaa, mutta jos jokainen pyrkii itse muuttumaan, niin kaikki muuttuu. Terveisin Johanna

"Empatia on manipulaation pikkuveli - sarkasmi vihan sukulainen."

Minun piti kirjoittaa aivan toisesta aiheesta, mutta tästä tekstistä tuli nyt jotain ihan muuta.

"Empatia on manipulaation pikkuveli - sarkasmi vihan sukulainen." -Janne Viljamaa, Pidä puolesi: irti narsistin hampaista.

Olen kertonut aijemmin katkerasta vanhasta naisesta, jonka anteeksiantamattomuus ja viha olivat niin näkyvää, että se oikein ryöppysi hänestä. Viha ja katkeruus voivat esiintyä toisellakin tavalla. Joskus sarkastiset jutut pistävät korvaani, sieltä takaa paistaa viha.

Janne Viljamaa sanoo kirjassaan, että sarkasmi on vihan sukulainen, se on totta. On suorastaan raskasta olla erittäin sarkastisen ihmisen seurassa, sellaisen ihmisen, joka on myrkyttänyt itsensä katkeruudella. Vitsiksi naamioidut heitot ovat yleensä pisteliäitä, ivallisia ja loukkaavia.

Sarkasmi tulee muinaiskreikan sanasta "repiä lihaa." Minulle tulee mieleen katkera ihminen, joka raatelee toisia ihmisiä huumoriksi naamioidulla vihallaan. Sarkastisen jutun kohteeksi joutuneelta loukkaantuneelta henkilöltä saatetaan kysyä: Eikö sinulla ole ollenkaan itseironiaa?

Ironia ja sarkasmi eivät ole synonyymejä, sarkasmi on ironian alatyyppi. Se, mikä nämä erottaa on, että sarkastisella kommentilla on aina uhri. Ironia tulee kreikan sanasta "teeskentely" ja ironiastakin sanotaan, että se on monesti katkeraa ja se on usein peitelty hyökkäs tai loukkaus.

Itseironia on nimensä mukaisesti ihmiseen itseensä kohdistuvaa. Minun mielestäni ihmisen tulee kyetä nauramaan itselleen, ainakin minun on helpompi selviytyä asioista, kun kaikkea ei ota niin vakavasti. Olen tavannut kyllä sellaisiakin ihmisiä, joiden "itseironia" on selvää itsesäälissä rypemistä ja itseensä kohdistuvaa ivaa. Näillä ihmisillä on usein huono itsetunto ja he kokevat, että ovat jotenkin epäonnistuneita ja surkeita.

En tarkoita, että ironia ja sarkasmi ovat mielestäni poikkeuksetta katkeran ihmisen peiteltyjä hyökkäyksiä ja lihan repimistä, vaan sitä, että on tärkeä kiinnittää huomiota missä "hengessä" asioita sanotaan. Sanonta "rakkaudesta se hevonenkin potkii" sopii tähän siinä mielessä, että joskus tälläisen huumorin takana on oikeasti rakkaus, ja tarkoituksena on "kiusata" ihmistä kenestä pitää ja tehdä se kaikella hyvällä.

Minusta mielenkiintoinen aihe. Pitääkin alkaa kiinnittämään huomiota enemmän omiin juttuihin, ja varsinkin siihen, ettei itse alennu siihen ns. lihan repimiseen! Hauskaa sunnuntaita!