keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Rakkaus on pelastusrengas

Aika kultaa muistot. Aina joskus kun katson taaksepäin, mietin miten minulla oli kaikki paremmin ja alan säälimään itseäni. Ajattelen, tuleekohan tästä nyt mitään, olenko pilannut jo kaiken.

Olen pitänyt päiväkirjaa pienestä pitäen. Luin yksi ilta kirjoituksiani ja havahduin siihen, että teksteistäni huokui sama tuska, mitä olen kantanut mukana koko elämäni, myös aikoina, jolloin minulla on mennyt "paremmin." Tämä menneisyyden romantisointi on huono tapa, joka pitää minut loukussa. Se aiheuttaa epätoivoa ja lisää tuskaa, se saa kaiken tuntumaan siltä kuin olisin jatkuvassa syöksykierteessä.

Olen luova individualisti. Tämän tyylisistä ihmisistä sanotaan: "Heillä on ainutlaatuinen kyky muuntaa kokemuksensa, vaikeat ja raskaatkin, merkitykselliseksi kauneudeksi." Onhan se vahvuus, en minä ehkä enää muuten olisi täällä, mutta huomaan, että tätä kykyä voi myös käyttää väärin tietynlaisissa itsesääli tiloissa. Jos minulta katoaa toivo, minä hukun.

Olen miettinyt asioita, kaikkea, mitä olen kokenut. Minulla on ehkä vain yksi ystävä, kenelle olen kertonut kaiken. Kyllä läheiseni tietävät, että helppoa ei ole ollut, mutta he eivät tiedä kuitenkaan kaikkea, eikä heidän ehkä tarvitsekaan. Jotenkin haluan säästää heidät joiltain asioilta. Minua on kantanut rakkaus. Minulla on uskomaton perhe. Tiedän, että kaikki välittävät minusta. Olen aina ollut vähän tuuliviiri, tehnyt vääriä valintoja ja työntänyt nokkani aina sinne minne ei pitäisi. Silti minut hyväksytään tällaisena.

Koen, että kaikki sisarukseni ovat järkeviä, ja he ovat tehneet järkeviä valintoja. Itsestäni en voi sanoa samaa, olen jäänyt jo kauan sitten koukkuun jännityksestä. Olen hakenut sitä aina ja haen sitä edelleen, kaikenlaisissa muodoissa. Jännitykseen liittyy aina vaara, ja monesti seuraukset ovat sen mukaisia. Olen aina kuitenkin tiedostanut riskit ja ottanut seuraukset vastaan, tiesinhän minä, että voi käydä huonosti. Tiedostan kuitenkin, että ei elämä voi olla aina yhtä seikkailua. Minulle on oma paikkani, en ole löytänyt sitä vielä, enkä löydä, ellen osaa pysähtyä. Onko jännityksen perässä juokseminen kuitenkin sitä, että juoksen rakkautta pakoon? Miksi on kuitenkin niin vaikeaa ottaa riskiä rakkauden suhteen?

Olen tuntenut tänä vuonna erityisen paljon vihaa. Vihaa itseäni, muita ja Jumalaa kohtaan. En ole edes uskaltanut kohdata ajatuksia ja tunteitani, koska olen säikähtänyt sitä pimeyttä, mitä sisälläni on ollut. Olen kokenut epäonnistumista, alemmuuden tunnetta, pettymystä ja katkeruutta. Kaikki on kuitenkin niin ristiriitaista. Muiden silmissä kaikki on saattanut näyttää välillä jopa päinvastaiselta.

Minun on vaikeaa sanoa kauniita asioita. Minun on vaikeaa olla herkkä ja sydän auki. Parhaiten osaan kirjoittaa ja ehkä tämänkin tekstin tarkoitus on se, että edes perheeni ja ystäväni ymmärtäisi, miten paljon heitä arvostan. Mietin tänään, mikä on saanut minut pitämään pääni veden pinnan yläpuolella, vaikka välillä tekisi mieli vain antaa olla ja luovuttaa. Vastaus siihen on rakkaus. Se kantaa, kun vain aina jaksan unelmoida paremmasta, enkä luovuta. Vaikka minulle ei olisi koskaan luvassa helpompia aikoja, se ei haittaa minua niin kauan kunhan vain jaksan unelmoida.

Odotan ensi vuodelta vain sitä, että osaisin alkaa taas rakastamaan. Tunteeni ovat alkaneet taas heräämään, ja se on hyvä merkki. Ensimmäistä kertaa en koe sitä pelottavana asiana, olen vain iloinen, että tunnen. En jaksa enää pelätä rakkautta, koska se on oikeasti tärkein asia tässä maailmassa. Miksi se pitäisi piilottaa? Satuttaako mikään enemmän kuin yksinäisyys ja katkera sydän? Pitäisi opetella ottamaan myös muiden rakkaus vastaan, ei aitoon rakkauteen kuulu pelko, eikä se halua satuttaa.


Kun sua tervehdin,
se myös hyvästin sisältää.
Vaik' tyyni oon kuin aamu,
mun mieli myrskyää.
Ilman vihaa mä koskaan
en voisi rakastaa.
Kotini sieltä löysin,
missä vieraan on maa.

Väkijoukossa
mua kalvaa yksinäisyys.
Viel' nuoreen vereeni
on kirjoitettu iäisyys.
Kun kiihkosta huudan,
teen sen kuiskaten.
Kaiken uskon sinuun laitan,
vaikka epäilen.

Tuhannet mun kasvot
ja ne vaihtuvat vaan.

Nauraessani poskillain
sä näet kyyneleen.
Pyydän "jäisit tähän",
salaa toivon että meet.
Yötä aina ikävöin,
vaikka päivän lapsi oon.
Pimeyden laskiessa
kaipaan valoon.

Tuhannet mun kasvot
ja ne vaihtuvat vaan.
Vastakohdat, ristiriidat,
mä ylleni paan.
Yötä aina ikävöin,
vaikka päivän lapsi oon.
Pimeyden laskiessa 
kaipaan valoon.





tiistai 10. joulukuuta 2013

Pelko

Viime kesänä eräs henkilö kysyi minulta, mitä tahtoisin muuttaa elämässäni. Mietin muutaman päivän, vastaukseni oli lopulta, että toivoisin, että pelko ei ohjaisi minua elämässäni ja valinnoissani. Hän kertoi, että arvasi vastaukseni. Hän näki pelkoni.

Mitä minä sitten pelkään? Minä pelkään hylätyksi tulemista, pelkään sitä, että en kelpaa. Minä pelkään rakkautta.

Sama henkilö kysyi, mistä unelmoin. Unelmoin siitä, että voin tehdä musiikkia. Unelmoin rakkaudesta ja siitä, että kykenisin heittäytymään asioihin. Unelmoin, että en olisi niin epävarma ja siitä, että voisin kokea riittäväni tällaisena. Unelmoin, että voisin riisua kuoreni -sen mikä välillä on niin kylmä ja kova ja satuttaa muita ihmisiä. Tahtoisin eroon sellaisesta sydämestä, mikä on tehty kivestä.

Pelko, joka ohjaa elämää, on kuin vankila. Yrität suojella itseäsi asioilta, ettet joutuisi pettymään. Olet itse itsesi pahin vihollinen.

Minua turhauttaa se, että tiedostan hyvin ongelmani ja sen syntyjuuret, mutta en silti pääse eteenpäin. Minun on niin vaikea luottaa ihmisiin, näyttää heikkoutta tai sitä, että tarvitsisin apua, tai jonkun joka kuuntelisi. Pelon vuoksi ajattelen, että herkkyys on heikkoutta ja ennen kuin huomaatkaan, joku käyttää sitä sinua vastaan.

Osittain pelkoni ei ole turhaa. On paljon ihmisiä, jotka voivat satuttaa, koska he ovat vain ihmisiä. Minäkin satutan. Ihminen valitsee kuitenkin itse seuransa. Ehkä minunkin olisi aika valita edes muutama ihminen keneen päättäisin luottaa. Tarvitsisin sellaisia ihmisiä ympärilleni, kenelle tiedän kelpaavani myös kaikkine vikoineni. On minullakin kuitenkin yksi, keneen luotan kuin kiveen. Hänelle minä soitan silloin kun on paha paikka, minun veljeni. Hän on antanut minulle niin paljon anteeksi, että minua aivan sattuu. Tiedän, että olisi ollut monia asioita, mistä olisin ansainnut kärsiä seuraukset, mutta hän on aina rakastanut, suojellut ja ymmärtänyt.

Kohta alkaa uusi vuosi. Minä toivon, että pääsisin eteenpäin ja voisin eheytyä. Tuntuu, että olen koko tämän vuoden juossut pakoon itseäni ja tunteitani, ja ehkä sen vuoksi olen enemmän solmussa kuin koskaan. Silti tästäkin selvitään, ihan varmasti.


keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Hervannan juopporemmissä

Ihana ilma. Olen ollut tänään erityisen hyvällä tuulella jostain syystä ja ajattelin tartuttaa sitä muihinkin. Istuin aamupäivällä Hervannassa odotellen bussia. Paikalle pamahti muutama vanhempi juoppo ja hetken kuluttua koko juopporemmi. Keskustelin vanhojen miesten kanssa, he kertoivat eilisistä juhlistaan rannalla ja siitä, millaista elämä on kadulla kun ei ole kotia eikä ole mitään tekemistä muuta kuin juoda jos jostain viinaa saa. Osalla ei siis ollut asuntoa ollenkaan ja he majailevat kuulemma toistensa luona tai missä milloinkin. Miehet olivat huumorintajuisia, nuorempi (oletettavasti) sekakäyttäjä liittyi seuraan ja yksi vanhoista miehistä sanoin hänelle: Katso millaisen naisen iskin. Nuori mies katsoi hetken ja sanoi: Hyi helvetti, et yhtään parempaa löytänyt ja iski silmää, sen jälkeen hän ihmetteli, mitä nuori ja nätti tyttö edes puhuu heille, koska suurin osa "normaaleista ihmisistä" kuulemma ennemmin räkii heidän päälleen. Sanoin, että samanarvoisia te olette kun kaikki muutkin, miehet menivät hiljaiseksi. Bussi tuli, toivotin hyvät päivänjatkot ja lähdin. Miehille jäi selvästi hyvä mieli ja niin myös minulle. Jäin miettimään, miten pienillä asioilla voisimme ilahduttaa ja auttaa toisiamme. Asunnottomalle juopolle tuntemattoman ihmisen hymykin on suuri ja ihmeellinen asia, joka lämmittää sydäntä. Eikä heitä tarvitse pelätä, yleensä he ovat ihan symppiksiä tyyppejä, jotka ovat aika harmittomia. Itse en välttämättä samalla tavalla lähtisi viettämään aikaa tämän uuden sukupolven kanssa, jotka saattavat käyttää ihan mitä vaan sekaisin ja voivat olla todella arvaamattomia ja vaarallisiakin.

Työpäivä oli mukava ja se oli kiva päättää toimistolle, missä keskustelin esimieheni kanssa melkein tunnin. On ihanaa tuntea, että minua arvostetaan ja minuun luotetaan työntekijänä. Toimistolta lähtiessä vastaani käveli kivannäköinen kuukausilahjoittajien metsästäjä, ajattelin ensin, että kaivan puhelimen ja soitan jollekkin, ettei hän nappaa minua, mutta sitten päätin, että antaa olla, kyllä sitä viisi euroa aina irtoaa kuukausittain, ainakin jos on noin hyvännäköinen reipas mies puhumassa ympäri. Nämä metsästäjät tietävät itsekin, etteivät ole kovin pidettyjä, ja heitä kohdellaan yleensä tylysti ja yritetään välttää. Mies oli ilahtunut kun kuuli, että lähden mukaan kuukausilahjoittajaksi, myöhästyin hänen takiaan bussista, mutta sanoin, ettei se haittaa. Tästäkin kohtaamisesta jäi hyvä mieli.. Ja ainahan sitä voi vaikka samantien keskeyttää suoraveloituksen ;) Kohta rannalle ottamaan aurinkoa, ei tarvitse sitten niiden rusketusvoiteiden kanssa läträtä! Hyvää päivänjatkoa :)!


maanantai 18. maaliskuuta 2013

Elämää Härmässä..

Härmään on nyt asetuttu ja ollut kyllä hienoa! Nyt ei jokainen päivä vain toista itseään. Tämä on hyvä irtiotto. Aluksi ajattelin, että hiljaisuus alkaisi ahdistamaan, mutta kyllä tämä on tehnyt ainoastaan hyvää. Pakko myöntää, että välillä on käynyt mielessä ajatus, että entäs jos tänne oikeasti joskus vielä palaisi, mutta ei nyt ehkä kuitenkaan. Tunnetusti en ole ollut mitään suosituimpia henkilöitä täällä päin ja pienet paikkakunnat yleensä on niitä, missä ihmiset tietävät asiasi paremmin kuin sinä itse..

Nyt kun palaisin tänne, mietin mitä tässä vuosien aikana on tapahtunut. Elämässä en ehkä sinänsä ole saavuttanut mitään, mutta itse olen muuttunut paljonkin ja monessa asiassa olen taas sama Johanna kun aina ennenkin. Minussa on huonot puoleni, eikä kaikki tule koskaan katoamaan, vaikka miten paljon itseäni yrittäisin työstää. Onneksi on olemassa ihmisiä, jotka pitävät minusta silti ja hyväksyvät minut tälläisenä kun olen.

Minulla on täällä muutama hyvä ystävä, jotka ovat olleet kauan elämässäni. Mukava huomata, että vaikka yhteydenpito on jäänyt välillä vähemmälle, silti mikään ei ole muuttunut. Yhtenä iltana istuin erään kaverin luona ja mietin vain, että täällä minä nyt olen ja tuo on tuossa, ompa omituista, mutta kivaa. Olen varmaan kirjoittanut aijemminkin, että minun on vaikeaa luottaa ihmisiin ja näyttää kuka oikeasti olen, mutta täällä ystäväni tuntevat minut, eikä minun oikein auta muuta kun olla sitä mitä minä olen, koska he näkevät lävitseni. Toisaalta se on aika helpottavaa, mutta välillä minua pelottaa, mitä he ajattelevat siitä, että en olekkaan muuttunut tämän paremmaksi vuosien aikana. Voi että mitä turhanpäiväistä paskaa minäkin mietin, ketähän tätäkin kiinnostaa lukea. Ärsyttää kun en välillä muista, että ihmiset varmasti miettivät joskus jotain muutakin kun minua.

Koko elämä on ihan auki. Aika hienoa, että voin tehdä oikeastaan mitä vaan ja mikään ei sido minua. Kun palaan takaisin Tampereelle, haluaisin aloittaa jossain uudessa työpaikassa ja jatkaa opiskelua. Harmi kun näitä lapsuuden ystäviä ei voi ottaa mukaan..

On niin ihanan rauhallinen olo. Nyt tiedän, mitä oikeasti tarkoittaa kun "sielu lepää.." Kieltämättä minulle ne tärkeimmät ihmiset ovat aikalailla täällä, nyt sen oikeastaan ymmärtää. Kyllä elämä on taas mukavaa ;)

Syntymäpäivänä Tessun kanssa.. Ollaan löydetty tämän tyhmän koiran kanssa yhteinen harrastus eli lenkkeily.. Oikeastaan ihan hyvää seuraahan tuo on, vaikka juoksemisesta ei kyllä tule mitään kun tuon on pakko jääde haistelemaan jotakin paskaläjää...



Sitten ajattelin saada itseni kesäkuntoon 2013 ja tällä kertaa ihan oikeasti, mutta Pirkon ruoat ja tämä ylensyönti ei nyt ole välttämättä oikein vienyt asiaa eteenpäin, mutta kyllä tässä kerkeää. Olen  niin urpo, että otin mahastani kuvan ennen Härmään lähtöä, että voin tarkistaa välillä olenko lihonut .. voi voi näitä mun juttujani.. :D



torstai 14. helmikuuta 2013

Hyvää ystävänpäivää! Vietin tämän päivän ihan itsekseni. Kävin shoppailemassa kaikkea ihanaa, kuten Chanelin uuden meikkivoiteen! Miten joku pieni purkki voikin saada niin onnelliseksi..


Ostin myös uusia vaatteita ja muita meikkejä. Juuri sain värjättyä hiukset ja laitettua rusketusvoiteet, huomenna näyttää taas ihmiselle. Enää ranskalainen manikyyri ja ripset päähän, niin olen valmis.. huomista varten? Mitä silloin tapahtuu, en ole varma kun olen joka suuntaan lupaillut jotain. Lauantaina menenkin Koukkuniemeen SPR:n järjestämään sydäntalvi-tapahtumaan. Ihan mukavaa nähdä vanhoja työkavereita.

Ihmeellistä ollut tämä elämä viime aikoina, joka päivä tilanteet on mennyt uusiksi ja sattunut kaikenlaista outoa, mistä en nyt näin julkisesti viitsi kirjoittaa. Vaikka arki pelaa ja elämä on muuten tasapainossa, on silti tämä minun elämäni kuin joku romanttinen draamakomedia.

Muutan Härmään kuukaudeksi, mitähän siitä tulee. On ihanaa nähdä vanhoja ystäviä, mutta toisaalta mietin, kuinka jaksan olla siellä. Nyt on kuitenkin hyvä väli lähteä, pakko vähän irtautua näiltä seuduilta ja näistä ihmisistä. Eiköhän se aika siellä kulu lenkkeilemällä ja töitä tekemällä..

Olen kuunnellut kokoajan Anna Erikssonin Manaa, se on ihan mieletön..






Jotain tapahtuu kohta, en tiedä vielä mitä, mutta tuntuu siltä. Ihanaa toisaalta kun on kaikki auki ja vaan kulkea sinne minne on tarkoitettu..

maanantai 21. tammikuuta 2013

Keskitytään kaikki omaan elämäämme?

Tänään käynnistyi viimeinen viikko työpaikassa, missä olen ollut melkein kaksi vuotta. Haikea fiilis, mutta toisaalta sen voittaa uteliaisuus tulevasta. Olen kyllä kiitollinen, että olen saanut tehdä tuota työtä kotihoitajana. Olen oppinut niin paljon. Ensinäkin Tampere on tullut erittäinkin tutuksi, koska me emme tee asiakkaita alueittain vaan kierrämme ihan ympäri kaupunkia, ellei nyt satu olemaan samalle päivälle samalta suunnalta asiakkaita. Toiseksi olen oppinut tulemaan toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa ja toimimaan heidän omassa elinympäristössään kunnioittaen heidän tapojaan ja tottumuksiaan. Minun ei ollut ennen helppoa olla sosiaalisessa kanssakäymisessä täysin vieraiden ihmisten kanssa. Minulla oli tapana tarkkailla ihmisiä, ennen kuin pystyin luottamaan ja olemaan oma itseni, mutta työni kautta olen saanut tässä muuttua ja osaan mennä tilanteisiin omana itsenäni, oli ihminen sitten itse millainen tahansa. Hoitotyötähän tehdään kuitenkin omalla persoonalla, eikä naamarit naamalla. Voi toki niinkin toimia, mutta silloin ei voi kyllä antaa itsestään niin paljon. Toki tässäkin asiassa pitää muistaa ammatillisuus. Tarkoitin lähinnä, että jos tähän työhön ei anna omasta persoonastaan mitään, tuskin voi myöskään tuntea aitoa empatiaa ym. mikä on hoitoalan hommissa välttämätöntä, ainakin jos meinaa tehdä tätä työtä täydellä sydämellä.

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Se on ihanaa, vaikka myös jossain määrin pelottavaa. Koen kuitenkin, että olen saanut hyvät eväät matkaan, ja voin ihan rohkein mielin mennä eteen päin, vaikka minulta nyt pitkäksi aikaa katoaakin rutiinit ja sen myötä ehkä myös osa turvallisuudentunnetta. Minullahan ei ole oikeastaan mitään muuta kuin omat suunnitelmani, asioiden on vain annettava tällä hetkellä mennä omalla painollaan ja minä en voi tehdä enempää kun elää päivän kerrallaan.

Puhuin tänään pitkään siskoni kanssa. Puhuimme siitä, miten pahalta tuntuu, saada juuri sellaista epärakentavaa kritiikkiä, sellaista jonka tarkoitus on ainoastaan satuttaa ja lyödä maahan. Minä en tiedä, mutta minusta on tuntunut viime aikoina, että jotkut ihmiset ovat oikein hyökänneet kimppuuni niin kuin nälkäiset hyeenat, jotka haluavat repiä ja raadella hengiltä löytämänsä puolikuolleen raadon. Ja minä koen juurikin olevani tuo raato sen vuoksi, että olen ollut muutenkin niin rikki ja väsynyt ja kokenut itseni epäonnistuneeksi, ilman niitä kaikkia haukkujakin ja arvosteluja, mitä nämä jotkut ihmiset ovat niin mielellään antanut juuri nyt kun minä olen heikko ja ehkä jossain määrin puolustuskyvytön. Minua suututtaa niin paljon nuo kaikenmaailman "Mikä sinä luulet olevasi? Ylimielinen, itsetietoinen narsisti" -puheet. Sanonpa vaan, että tietääkseni narsistit eivät näe itsessään mitään vikaa, ja mielestäni minä kykenen erittäinkin avoimesti puhumaan omista heikkouksistani ja myöntämään virheeni. Ja tällä menneisyydellä, mikä minulla on takana, on lähes mahdotonta luulla olevansa jotenkin parempi kuin muut, tai sitten pitää olla jo aika kieroutunut. En tiedä mistä se johtuu, mutta jokin minun persoonassani on aina ärsyttänyt tietynlaisia ihmisiä. Minä olen aika huoleton omantien kulkija, enkä oikein koskaan ole kokenut kuuluvani mihinkään. Välillä mietin tulenko minä koskaan löytämään omaa paikkaani. Vaikka viihdyn paljon omissa oloissani, kaipaisin välillä niin paljon enemmän ystäviä. Vaikka olen sosiaalinen ja tulen kyllä ihmisten kanssa toimeen, vaadin ystävältä tiettyä samanhenkisyyttä, ja harvemmin sellaisia tulee vastaan. Minun on vaikea luottaa ihmisiin, minun vaikeaa olla ihmisten edessä heikko. Tarkoitan heikolla sitä, että en osaa pyytää apua, ja pahan paikan tullessa vain vetäydyn omiin oloihini ja koitan selvitä. En kykene itkemään kenenkään aikana, enkä oikein yksinkään. Aina kun olen saanut käsiteltyä asiani, minun on kyllä silloin helppo puhua ongelmistani avoimesti, koska ne eivät ole enää niin päällä. Kuten esimerkiksi täällä blogissa, olen kirjoittanut paljon menneistä, nyt olen ehkä enemmän avannut tätä hetkeä, että ei tämäkään mitään ruusuilla tanssimista aina ole, vaikka paljon olen hehkuttanutkin, miten elämäni on muuttunut parempaan suuntaan.

Mutta tosiaan, miettikää ihmiset mitä puhutte. Itsekkin välillä syyllistyn arvostelemaan ihmisiä ja kohtelen toisia väärin, mutta sen on pakko muuttua. Nyt kun se osuu omalle kohdalle, sen huomaa miten pahalta se tuntuu. Väitän, ettei yhdenkään ihmisen pitäisi olla tässä maailmassa niin valmis, että olisi edes aikaa työkseen ruotia toisten ihmisten elämää. Tälläisen toiminnan takana on yleensä katkeruus, kateus tai joku muu syy, ja sen voimanlähde on viha. Palautetta saa antaa, ja asioihin saa puuttua rakkaudella, muussa tapauksessa kannattaa pitää huoli ihan niistä omista asioista.

Siinä päivän saarna, hyvää alkanutta viikkoa :)






maanantai 14. tammikuuta 2013

Kaikella on määräaika..

Tyhjää, mikään ei tunnu miltään. On vaikeaa sietää tätä olotilaa. Hetkeksikään ei helpota. Kun avaan silmät aamulla, mietin vain, että minä en jaksa.

En suostunut pysähtymään, pakenin kai sitten omaa itseäni. Sitten tuli unettomuus, ruokahaluttomuus, sydänoireet, flunssakierre, jatkuva huimaus ja väsymys. Nyt olen viikon ottanut aika rennosti, olen vain nukkunut ja maannut sängyssä. Taas pitäisi pikkuhiljaa lähteä liikkeelle, muuten jää kaikki asiat hoitamatta ja sekään ei tee kovin hyvää tässä tilanteessa. En aijo enää silti antaa itsesäälille valtaa, vaikka se meinaa kyllä nousta vahvasti. Pitää vain luottaa, tämä kuuluu kaikki elämään. Tuntuu taas hyvältä, kun tämä vaihe on kahlattu, pitää vain antaa itselleen aikaa.

Tuntuu kuin olisi pimeässä kuilussa, mistä ei ole pois pääsyä, pitää vain odottaa että myrsky väistyy ja aurinko tulee esiin. Onneksi olen joskus ollut masentunut, tiedän, mitä se on ja tiedän, että se menee ohi. Onhan tämä pelottavaa kun yhtäkkiä huomaa oireilevansa samalla tavalla kuin muutama vuosi taaksepäin, mutta mietin vain, että kun tämä vaihe ollaan käyty, tulee tilalle jotain parempaa. Minun elämässäni on nyt talvi, kaikki on kuollutta ja jäätynyttä, mutta pian tulee kevät, ja toivon, että jotain uutta pääsee nyt kasvamaan.


1 Kaikella on määrähetkensä,
aikansa joka asialla taivaan alla.
2 Aika on syntyä
ja aika kuolla,
aika on istuttaa
ja aika repiä maasta,
3 aika surmata
ja aika parantaa,
aika on purkaa
ja aika rakentaa,
4 aika itkeä
ja aika nauraa,
aika on valittaa
ja aika tanssia,
5 aika heitellä kiviä
ja aika ne kerätä,
aika on syleillä
ja aika olla erossa,
6 aika etsiä
ja aika kadottaa,
aika on säilyttää
ja aika viskata menemään,
7 aika repäistä rikki
ja aika ommella yhteen,
aika olla vaiti
ja aika puhua,
8 aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla.
9 Mitä hyötyä on vaivannäöstä
sille, joka työtä tekee?
10 Olen katsellut kaikkea aherrusta,
jonka Jumala on antanut ihmisille
heidän rasituksekseen.
11 Kaiken hän on alun alkaen tehnyt hyväksi
ja asettanut iäti jatkumaan,
mutta ihminen ei käsitä Jumalan tekoja,
ei niiden alkua eikä loppua.
12 Minä oivalsin,
ettei ihmisellä ole muuta onnea
kuin iloita ja nauttia elämän hyvyydestä.
13 Mutta Jumalan lahja on sekin,
että ihminen saa vaivannäkönsä keskellä
syödä ja juoda ja nauttia elämän antimista.
14 Minä oivalsin,
että kaikki, minkä Jumala tekee,
pysyy ikuisesti.
Siihen ei ole lisäämistä
eikä siitä vähentämistä.
Jumala on niin tehnyt, että häntä pelättäisiin.
15 Mitä nyt on, sitä on ollut ennenkin, ja mitä vastedes on, sitäkin on ollut ennen. Jumala tuo esiin sen, minkä aika on vienyt.





perjantai 4. tammikuuta 2013

Peili paljastaa yllättäviäkin asioita.


Päiväkirja 9.11.2009

"Kuka mä olen ja millainen mä olen? Olenko mä tälläinen vai yritänkö olla jotain, mitä en ole? Haluaisin hirveästi olla luova, rohkea ja lämmin oma itseni, tulinen, hauska ja fiksu, mutta en tiedä olenko mitään noista edellä mainituista? Tuntuu, että olen tavallinen, läski ja tylsä ihminen, joka pelkää kaikkea mahdollista. Olen ihminen, joka pelkää sosiaalisia tilanteita, on ryypännyt aivosolunsa, eikä osaa vastata yksinkertaisiinkaan kysymyksiin ellei joku aina avaa ja selosta niitä uudelleen selkokielellä. Olen niin kyllästynyt kysymään: "Ai mitä?", ja kyllästynyt vaikuttamaan ääliöltä, joka ei  ymmärrä mitään! Vaivaannun isommassa porukassa ja mietin KOKO AJAN, mitä toiset ajattelevat musta, se on tosi raskasta. Aina kun muutan ilmettä, mietin miltä se näyttää ja pitääkö mua joku rumana vai voiko joku oikeasti ajatella, että näytän hyvältä? Mun on pakko päästä tästä, tai tulen hulluksi. En pysty katsomaan ketään silmiin, haluaisin vain olla huivin takana piilossa, ettei kukaan katsoisi, että olen ruma. En pysty menemään edes kauppaan ilman, että saan paniikkikohtauksen kassajonossa, koska en tiedä sanonko kassalla moi, hei vai terve. Sitten yritän paniikissa kävellä kaupanoven läpi ja kaikki katsoo ja mä taas mietin, että tahtoisin vaan kuolla kun kolikotkin leviää lattialle. Kapassa käynti on mulle vaiken asia, toisena tulee bussiin meneminen. Mikä musta muutti tälläsen säälittävän pelkurin?"

Luin taas vanhoja päiväkirjoja, enkä voi uskoa, että nyt saan olla minä. Voi kun kolmen vuoden takainen minäni olisi ymmärtänyt olevansa vain niin rikki ja satutettu. Olin ennen kuin vankina. Minua hallitsi häpeä, itseinho, ahdistus ja epätoivo. Kaikki tuo, mitä tahdoin olla, saan olla sitä tänään, ja olen siitä kiitollinen. Mielenkiintoista, että vaikka olin niin hukassa asian kanssa kuka minä olen, silti jossain syvällä tiesin, mitä minä olen. Se minua vain ihmetytti, että miksen sitten ollut sellainen, jos muka olin sellainen. En ymmärtänyt, miksi olin häpeän ja ahdistuksen vallassa, vaikka ns. oikea minäni halusi kokoajan nousta esiin. Ihan kuin minusta olisi ottanut joku toinen ihminen vallan, joku ketä en voinut sietää, ja ketä en tahtonut edustaa, ja oikea itseni olisi tahtonut kokoajan tulla esiin, mutta ei päässyt.

Tuohon aikaan olin ehkä huonoimmassa kunnossa kun koskaan. Olen kertonut aijemmin paljon syitä miksi, mutta menen tällä kertaa vieläkin kauemmaksi menneisyyteen, myös osittain peilin eteen. Niin kuin olen aijemminkin kirjoittanut, ala-asteella kaikki oli vielä hyvin ja olin oma itseni, mutta yläasteella kaikki muuttui sen jälkeen, kun minua alettiin koulukiusaamaan. Kadotin itseni melkein kymmeneksi vuodeksi.

En kerro asiasta tämän enempää kuin, että yläasteellani oli yksi poika, joka jätti minuun suurimmat jäljet. Hän oli komea, sanavalmis, fiksu, "itsevarma" ja tuntui olevan niin täydellinen, ettei häntä vastaan pystynyt puolustautumaan kun hän päätti olla kusipää. Hän oli älykäs siinä mielessä, että hän löysi jokaisesta ihmisestä ne arimmat alueet ja ihan surutta iski niihin aina silloin, kun hän sattui sille tuulelle. Hän oli minua vahvempi, ja minä tunsin itseni niin nöyryytetyksi aina. Olinhan minäkin tempperamenttinen ja sanavalmis, mutta hän oli sitä niin paljon enemmän, että en vain yksinkertaisesti pärjännyt hänelle ja lopulta minusta muuttui tuo arka ja epävarma ihminen. Kerron tuosta ihmisestä siksi, että lähiaikoina mietin, että miksi hänestä tuli tuollainen ja miksi hän tuntui haluavan tuhota kaikki? Tiedätkö, mieleeni nousi muistikuva.

Olin vapaaseurakunnan kesäleirillä. Tämä tahtui ollessani noin 11-vuotias. Leirillä oli uusi poika, joka yritti tehdä tuttavuutta toisiin lapsiin. Minulle selvisi, että tuo poika on ihastunut ystävääni. Myönnän, että olin kateellinen ja päätin kostaa ja laitoin pojalle kirjeen hänen ihastuksensa nimissä, missä pyysin tätä poikaa saapumaan tiettyyn paikkaan, tiettyyn kellonaikaan ja väitin kirjeessä, että tämä tyttö on myös ihastunut tähän poikaan. Poika oli niin onnellinen ja saapui paikalle, mutta siellä oli odottamassa minä ja muutama ystäväni, jotka nauroimme kuollaksemme tuolle pojalle. Poika lähti itkien pois nöyryytettynä.

Voit varmasti arvata kuka tuo poika oli. Ajattelin, että tuo mitä tein oli pientä, mutta se ei sitä ollut. Muistatko itse kun olit tuon ikäinen lapsi? Tuollaiset asiat tuntuivat maailmanlopulta ja voivat jättää vaikka kuinka suuret traumat, jotka vaikuttavat joillakin jopa koko loppuelämän. Minä nöyryytin häntä hänen ensimmäisen ihastuksensa edessä. Minä olen varmasti ollut osittain syyllinen, miksi hänestä itsestään tuli koulukiusaaja. Minun on paljon helpompi antaa anteeksi hänelle nyt. Minua hävettää oma käytökseni ja olen oikeasti pahoillani tuon pienen pojan puolesta, jota nöyryytettiin ehkä muidenkin ihmisten toimesta ja lopulta hänestä tuli itsestään tyyliin hirviö.

Tänä päivänä huomaan, että minun on helppo olla ns. kilttien ihmisten kanssa, vaikka toisaalta ihmisten kiltteys tulee välillä korvista ulos. Ihmiset, joiden seurassa olen vieläkin varpaillani, ovat niitä, jotka muistuttavat tuota poikaa, nykyisin siis miestä. Komeat, karismaattiset, vahvat, sanavalmiit ja itsevarmat miehet ja minä olen heti puolustusasemissa. Olen ihmetellyt, miksi muutun vihaiseksi ja ilkeäksi, vaikka olisin ihan vieraankin ihmisen seurassa, josta löytyy näitä piirteitä. Minussa rävähtää silloin haava auki ja pelko näkyy vihana. Minusta muuttuu ylimielinen ja jäinen, se on aika outoa. Mutta nyt olen iloinen, että tiedostan, mistä tuo asia johtuu. Ehkä minun on nyt aika käsitellä tuo asia loppuun, antaa lopullisesti anteeksi ja koittaa päästä tästä "vahvojen miesten pelosta".

Onneksi olen saanut takaisin itseni, onhan minussa vielä hiottavaa vaikka kuinka, mutta enää en ole vankina niinkuin tuohon aikaan kun päiväkirjaani olen kirjoittanut. Voin nauttia elämästä sellaisena ihmisenä kuin oikeasti olen ja tahdonkin olla. Voin kehittää itseäni, olen varmasti vieläkin sellainen hiomaton timantti, kaikkihan me olemme. Ihminen voi käsitellä asioitaan, muuttua ja kehittyä, vaikka "valmis ei tule minusta koskaan."