Keskitytään kaikki omaan elämäämme?

Tänään käynnistyi viimeinen viikko työpaikassa, missä olen ollut melkein kaksi vuotta. Haikea fiilis, mutta toisaalta sen voittaa uteliaisuus tulevasta. Olen kyllä kiitollinen, että olen saanut tehdä tuota työtä kotihoitajana. Olen oppinut niin paljon. Ensinäkin Tampere on tullut erittäinkin tutuksi, koska me emme tee asiakkaita alueittain vaan kierrämme ihan ympäri kaupunkia, ellei nyt satu olemaan samalle päivälle samalta suunnalta asiakkaita. Toiseksi olen oppinut tulemaan toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa ja toimimaan heidän omassa elinympäristössään kunnioittaen heidän tapojaan ja tottumuksiaan. Minun ei ollut ennen helppoa olla sosiaalisessa kanssakäymisessä täysin vieraiden ihmisten kanssa. Minulla oli tapana tarkkailla ihmisiä, ennen kuin pystyin luottamaan ja olemaan oma itseni, mutta työni kautta olen saanut tässä muuttua ja osaan mennä tilanteisiin omana itsenäni, oli ihminen sitten itse millainen tahansa. Hoitotyötähän tehdään kuitenkin omalla persoonalla, eikä naamarit naamalla. Voi toki niinkin toimia, mutta silloin ei voi kyllä antaa itsestään niin paljon. Toki tässäkin asiassa pitää muistaa ammatillisuus. Tarkoitin lähinnä, että jos tähän työhön ei anna omasta persoonastaan mitään, tuskin voi myöskään tuntea aitoa empatiaa ym. mikä on hoitoalan hommissa välttämätöntä, ainakin jos meinaa tehdä tätä työtä täydellä sydämellä.

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Se on ihanaa, vaikka myös jossain määrin pelottavaa. Koen kuitenkin, että olen saanut hyvät eväät matkaan, ja voin ihan rohkein mielin mennä eteen päin, vaikka minulta nyt pitkäksi aikaa katoaakin rutiinit ja sen myötä ehkä myös osa turvallisuudentunnetta. Minullahan ei ole oikeastaan mitään muuta kuin omat suunnitelmani, asioiden on vain annettava tällä hetkellä mennä omalla painollaan ja minä en voi tehdä enempää kun elää päivän kerrallaan.

Puhuin tänään pitkään siskoni kanssa. Puhuimme siitä, miten pahalta tuntuu, saada juuri sellaista epärakentavaa kritiikkiä, sellaista jonka tarkoitus on ainoastaan satuttaa ja lyödä maahan. Minä en tiedä, mutta minusta on tuntunut viime aikoina, että jotkut ihmiset ovat oikein hyökänneet kimppuuni niin kuin nälkäiset hyeenat, jotka haluavat repiä ja raadella hengiltä löytämänsä puolikuolleen raadon. Ja minä koen juurikin olevani tuo raato sen vuoksi, että olen ollut muutenkin niin rikki ja väsynyt ja kokenut itseni epäonnistuneeksi, ilman niitä kaikkia haukkujakin ja arvosteluja, mitä nämä jotkut ihmiset ovat niin mielellään antanut juuri nyt kun minä olen heikko ja ehkä jossain määrin puolustuskyvytön. Minua suututtaa niin paljon nuo kaikenmaailman "Mikä sinä luulet olevasi? Ylimielinen, itsetietoinen narsisti" -puheet. Sanonpa vaan, että tietääkseni narsistit eivät näe itsessään mitään vikaa, ja mielestäni minä kykenen erittäinkin avoimesti puhumaan omista heikkouksistani ja myöntämään virheeni. Ja tällä menneisyydellä, mikä minulla on takana, on lähes mahdotonta luulla olevansa jotenkin parempi kuin muut, tai sitten pitää olla jo aika kieroutunut. En tiedä mistä se johtuu, mutta jokin minun persoonassani on aina ärsyttänyt tietynlaisia ihmisiä. Minä olen aika huoleton omantien kulkija, enkä oikein koskaan ole kokenut kuuluvani mihinkään. Välillä mietin tulenko minä koskaan löytämään omaa paikkaani. Vaikka viihdyn paljon omissa oloissani, kaipaisin välillä niin paljon enemmän ystäviä. Vaikka olen sosiaalinen ja tulen kyllä ihmisten kanssa toimeen, vaadin ystävältä tiettyä samanhenkisyyttä, ja harvemmin sellaisia tulee vastaan. Minun on vaikea luottaa ihmisiin, minun vaikeaa olla ihmisten edessä heikko. Tarkoitan heikolla sitä, että en osaa pyytää apua, ja pahan paikan tullessa vain vetäydyn omiin oloihini ja koitan selvitä. En kykene itkemään kenenkään aikana, enkä oikein yksinkään. Aina kun olen saanut käsiteltyä asiani, minun on kyllä silloin helppo puhua ongelmistani avoimesti, koska ne eivät ole enää niin päällä. Kuten esimerkiksi täällä blogissa, olen kirjoittanut paljon menneistä, nyt olen ehkä enemmän avannut tätä hetkeä, että ei tämäkään mitään ruusuilla tanssimista aina ole, vaikka paljon olen hehkuttanutkin, miten elämäni on muuttunut parempaan suuntaan.

Mutta tosiaan, miettikää ihmiset mitä puhutte. Itsekkin välillä syyllistyn arvostelemaan ihmisiä ja kohtelen toisia väärin, mutta sen on pakko muuttua. Nyt kun se osuu omalle kohdalle, sen huomaa miten pahalta se tuntuu. Väitän, ettei yhdenkään ihmisen pitäisi olla tässä maailmassa niin valmis, että olisi edes aikaa työkseen ruotia toisten ihmisten elämää. Tälläisen toiminnan takana on yleensä katkeruus, kateus tai joku muu syy, ja sen voimanlähde on viha. Palautetta saa antaa, ja asioihin saa puuttua rakkaudella, muussa tapauksessa kannattaa pitää huoli ihan niistä omista asioista.

Siinä päivän saarna, hyvää alkanutta viikkoa :)

Kaikella on määräaika..

Tyhjää, mikään ei tunnu miltään. On vaikeaa sietää tätä olotilaa. Hetkeksikään ei helpota. Kun avaan silmät aamulla, mietin vain, että minä en jaksa.

En suostunut pysähtymään, pakenin kai sitten omaa itseäni. Sitten tuli unettomuus, ruokahaluttomuus, sydänoireet, flunssakierre, jatkuva huimaus ja väsymys. Nyt olen viikon ottanut aika rennosti, olen vain nukkunut ja maannut sängyssä. Taas pitäisi pikkuhiljaa lähteä liikkeelle, muuten jää kaikki asiat hoitamatta ja sekään ei tee kovin hyvää tässä tilanteessa. En aijo enää silti antaa itsesäälille valtaa, vaikka se meinaa kyllä nousta vahvasti. Pitää vain luottaa, tämä kuuluu kaikki elämään. Tuntuu taas hyvältä, kun tämä vaihe on kahlattu, pitää vain antaa itselleen aikaa.

Tuntuu kuin olisi pimeässä kuilussa, mistä ei ole pois pääsyä, pitää vain odottaa että myrsky väistyy ja aurinko tulee esiin. Onneksi olen joskus ollut masentunut, tiedän, mitä se on ja tiedän, että se menee ohi. Onhan tämä pelottavaa kun yhtäkkiä huomaa oireilevansa samalla tavalla kuin muutama vuosi taaksepäin, mutta mietin vain, että kun tämä vaihe ollaan käyty, tulee tilalle jotain parempaa. Minun elämässäni on nyt talvi, kaikki on kuollutta ja jäätynyttä, mutta pian tulee kevät, ja toivon, että jotain uutta pääsee nyt kasvamaan.

1 Kaikella on määrähetkensä,
aikansa joka asialla taivaan alla.
2 Aika on syntyä
ja aika kuolla,
aika on istuttaa
ja aika repiä maasta,
3 aika surmata
ja aika parantaa,
aika on purkaa
ja aika rakentaa,
4 aika itkeä
ja aika nauraa,
aika on valittaa
ja aika tanssia,
5 aika heitellä kiviä
ja aika ne kerätä,
aika on syleillä
ja aika olla erossa,
6 aika etsiä
ja aika kadottaa,
aika on säilyttää
ja aika viskata menemään,
7 aika repäistä rikki
ja aika ommella yhteen,
aika olla vaiti
ja aika puhua,
8 aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla.

9 Mitä hyötyä on vaivannäöstä
sille, joka työtä tekee?
10 Olen katsellut kaikkea aherrusta,
jonka Jumala on antanut ihmisille
heidän rasituksekseen.
11 Kaiken hän on alun alkaen tehnyt hyväksi
ja asettanut iäti jatkumaan,
mutta ihminen ei käsitä Jumalan tekoja,
ei niiden alkua eikä loppua.
12 Minä oivalsin,
ettei ihmisellä ole muuta onnea
kuin iloita ja nauttia elämän hyvyydestä.
13 Mutta Jumalan lahja on sekin,
että ihminen saa vaivannäkönsä keskellä
syödä ja juoda ja nauttia elämän antimista.
14 Minä oivalsin,
että kaikki, minkä Jumala tekee,
pysyy ikuisesti.
Siihen ei ole lisäämistä
eikä siitä vähentämistä.
Jumala on niin tehnyt, että häntä pelättäisiin.
15 Mitä nyt on, sitä on ollut ennenkin, ja mitä vastedes on, sitäkin on ollut ennen. Jumala tuo esiin sen, minkä aika on vienyt.

Peili paljastaa yllättäviäkin asioita.

Päiväkirja 9.11.2009

"Kuka mä olen ja millainen mä olen? Olenko mä tälläinen vai yritänkö olla jotain, mitä en ole? Haluaisin hirveästi olla luova, rohkea ja lämmin oma itseni, tulinen, hauska ja fiksu, mutta en tiedä olenko mitään noista edellä mainituista? Tuntuu, että olen tavallinen, läski ja tylsä ihminen, joka pelkää kaikkea mahdollista. Olen ihminen, joka pelkää sosiaalisia tilanteita, on ryypännyt aivosolunsa, eikä osaa vastata yksinkertaisiinkaan kysymyksiin ellei joku aina avaa ja selosta niitä uudelleen selkokielellä. Olen niin kyllästynyt kysymään: "Ai mitä?", ja kyllästynyt vaikuttamaan ääliöltä, joka ei  ymmärrä mitään! Vaivaannun isommassa porukassa ja mietin KOKO AJAN, mitä toiset ajattelevat musta, se on tosi raskasta. Aina kun muutan ilmettä, mietin miltä se näyttää ja pitääkö mua joku rumana vai voiko joku oikeasti ajatella, että näytän hyvältä? Mun on pakko päästä tästä, tai tulen hulluksi. En pysty katsomaan ketään silmiin, haluaisin vain olla huivin takana piilossa, ettei kukaan katsoisi, että olen ruma. En pysty menemään edes kauppaan ilman, että saan paniikkikohtauksen kassajonossa, koska en tiedä sanonko kassalla moi, hei vai terve. Sitten yritän paniikissa kävellä kaupanoven läpi ja kaikki katsoo ja mä taas mietin, että tahtoisin vaan kuolla kun kolikotkin leviää lattialle. Kapassa käynti on mulle vaiken asia, toisena tulee bussiin meneminen. Mikä musta muutti tälläsen säälittävän pelkurin?"

Luin taas vanhoja päiväkirjoja, enkä voi uskoa, että nyt saan olla minä. Voi kun kolmen vuoden takainen minäni olisi ymmärtänyt olevansa vain niin rikki ja satutettu. Olin ennen kuin vankina. Minua hallitsi häpeä, itseinho, ahdistus ja epätoivo. Kaikki tuo, mitä tahdoin olla, saan olla sitä tänään, ja olen siitä kiitollinen. Mielenkiintoista, että vaikka olin niin hukassa asian kanssa kuka minä olen, silti jossain syvällä tiesin, mitä minä olen. Se minua vain ihmetytti, että miksen sitten ollut sellainen, jos muka olin sellainen. En ymmärtänyt, miksi olin häpeän ja ahdistuksen vallassa, vaikka ns. oikea minäni halusi kokoajan nousta esiin. Ihan kuin minusta olisi ottanut joku toinen ihminen vallan, joku ketä en voinut sietää, ja ketä en tahtonut edustaa, ja oikea itseni olisi tahtonut kokoajan tulla esiin, mutta ei päässyt.

Tuohon aikaan olin ehkä huonoimmassa kunnossa kun koskaan. Olen kertonut aijemmin paljon syitä miksi, mutta menen tällä kertaa vieläkin kauemmaksi menneisyyteen, myös osittain peilin eteen. Niin kuin olen aijemminkin kirjoittanut, ala-asteella kaikki oli vielä hyvin ja olin oma itseni, mutta yläasteella kaikki muuttui sen jälkeen, kun minua alettiin koulukiusaamaan. Kadotin itseni melkein kymmeneksi vuodeksi.

En kerro asiasta tämän enempää kuin, että yläasteellani oli yksi poika, joka jätti minuun suurimmat jäljet. Hän oli komea, sanavalmis, fiksu, "itsevarma" ja tuntui olevan niin täydellinen, ettei häntä vastaan pystynyt puolustautumaan kun hän päätti olla kusipää. Hän oli älykäs siinä mielessä, että hän löysi jokaisesta ihmisestä ne arimmat alueet ja ihan surutta iski niihin aina silloin, kun hän sattui sille tuulelle. Hän oli minua vahvempi, ja minä tunsin itseni niin nöyryytetyksi aina. Olinhan minäkin tempperamenttinen ja sanavalmis, mutta hän oli sitä niin paljon enemmän, että en vain yksinkertaisesti pärjännyt hänelle ja lopulta minusta muuttui tuo arka ja epävarma ihminen. Kerron tuosta ihmisestä siksi, että lähiaikoina mietin, että miksi hänestä tuli tuollainen ja miksi hän tuntui haluavan tuhota kaikki? Tiedätkö, mieleeni nousi muistikuva.

Olin vapaaseurakunnan kesäleirillä. Tämä tahtui ollessani noin 11-vuotias. Leirillä oli uusi poika, joka yritti tehdä tuttavuutta toisiin lapsiin. Minulle selvisi, että tuo poika on ihastunut ystävääni. Myönnän, että olin kateellinen ja päätin kostaa ja laitoin pojalle kirjeen hänen ihastuksensa nimissä, missä pyysin tätä poikaa saapumaan tiettyyn paikkaan, tiettyyn kellonaikaan ja väitin kirjeessä, että tämä tyttö on myös ihastunut tähän poikaan. Poika oli niin onnellinen ja saapui paikalle, mutta siellä oli odottamassa minä ja muutama ystäväni, jotka nauroimme kuollaksemme tuolle pojalle. Poika lähti itkien pois nöyryytettynä.

Voit varmasti arvata kuka tuo poika oli. Ajattelin, että tuo mitä tein oli pientä, mutta se ei sitä ollut. Muistatko itse kun olit tuon ikäinen lapsi? Tuollaiset asiat tuntuivat maailmanlopulta ja voivat jättää vaikka kuinka suuret traumat, jotka vaikuttavat joillakin jopa koko loppuelämän. Minä nöyryytin häntä hänen ensimmäisen ihastuksensa edessä. Minä olen varmasti ollut osittain syyllinen, miksi hänestä itsestään tuli koulukiusaaja. Minun on paljon helpompi antaa anteeksi hänelle nyt. Minua hävettää oma käytökseni ja olen oikeasti pahoillani tuon pienen pojan puolesta, jota nöyryytettiin ehkä muidenkin ihmisten toimesta ja lopulta hänestä tuli itsestään tyyliin hirviö.

Tänä päivänä huomaan, että minun on helppo olla ns. kilttien ihmisten kanssa, vaikka toisaalta ihmisten kiltteys tulee välillä korvista ulos. Ihmiset, joiden seurassa olen vieläkin varpaillani, ovat niitä, jotka muistuttavat tuota poikaa, nykyisin siis miestä. Komeat, karismaattiset, vahvat, sanavalmiit ja itsevarmat miehet ja minä olen heti puolustusasemissa. Olen ihmetellyt, miksi muutun vihaiseksi ja ilkeäksi, vaikka olisin ihan vieraankin ihmisen seurassa, josta löytyy näitä piirteitä. Minussa rävähtää silloin haava auki ja pelko näkyy vihana. Minusta muuttuu ylimielinen ja jäinen, se on aika outoa. Mutta nyt olen iloinen, että tiedostan, mistä tuo asia johtuu. Ehkä minun on nyt aika käsitellä tuo asia loppuun, antaa lopullisesti anteeksi ja koittaa päästä tästä "vahvojen miesten pelosta".

Onneksi olen saanut takaisin itseni, onhan minussa vielä hiottavaa vaikka kuinka, mutta enää en ole vankina niinkuin tuohon aikaan kun päiväkirjaani olen kirjoittanut. Voin nauttia elämästä sellaisena ihmisenä kuin oikeasti olen ja tahdonkin olla. Voin kehittää itseäni, olen varmasti vieläkin sellainen hiomaton timantti, kaikkihan me olemme. Ihminen voi käsitellä asioitaan, muuttua ja kehittyä, vaikka "valmis ei tule minusta koskaan."