Keskitytään kaikki omaan elämäämme?

Tänään käynnistyi viimeinen viikko työpaikassa, missä olen ollut melkein kaksi vuotta. Haikea fiilis, mutta toisaalta sen voittaa uteliaisuus tulevasta. Olen kyllä kiitollinen, että olen saanut tehdä tuota työtä kotihoitajana. Olen oppinut niin paljon. Ensinäkin Tampere on tullut erittäinkin tutuksi, koska me emme tee asiakkaita alueittain vaan kierrämme ihan ympäri kaupunkia, ellei nyt satu olemaan samalle päivälle samalta suunnalta asiakkaita. Toiseksi olen oppinut tulemaan toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa ja toimimaan heidän omassa elinympäristössään kunnioittaen heidän tapojaan ja tottumuksiaan. Minun ei ollut ennen helppoa olla sosiaalisessa kanssakäymisessä täysin vieraiden ihmisten kanssa. Minulla oli tapana tarkkailla ihmisiä, ennen kuin pystyin luottamaan ja olemaan oma itseni, mutta työni kautta olen saanut tässä muuttua ja osaan mennä tilanteisiin omana itsenäni, oli ihminen sitten itse millainen tahansa. Hoitotyötähän tehdään kuitenkin omalla persoonalla, eikä naamarit naamalla. Voi toki niinkin toimia, mutta silloin ei voi kyllä antaa itsestään niin paljon. Toki tässäkin asiassa pitää muistaa ammatillisuus. Tarkoitin lähinnä, että jos tähän työhön ei anna omasta persoonastaan mitään, tuskin voi myöskään tuntea aitoa empatiaa ym. mikä on hoitoalan hommissa välttämätöntä, ainakin jos meinaa tehdä tätä työtä täydellä sydämellä.

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Se on ihanaa, vaikka myös jossain määrin pelottavaa. Koen kuitenkin, että olen saanut hyvät eväät matkaan, ja voin ihan rohkein mielin mennä eteen päin, vaikka minulta nyt pitkäksi aikaa katoaakin rutiinit ja sen myötä ehkä myös osa turvallisuudentunnetta. Minullahan ei ole oikeastaan mitään muuta kuin omat suunnitelmani, asioiden on vain annettava tällä hetkellä mennä omalla painollaan ja minä en voi tehdä enempää kun elää päivän kerrallaan.

Puhuin tänään pitkään siskoni kanssa. Puhuimme siitä, miten pahalta tuntuu, saada juuri sellaista epärakentavaa kritiikkiä, sellaista jonka tarkoitus on ainoastaan satuttaa ja lyödä maahan. Minä en tiedä, mutta minusta on tuntunut viime aikoina, että jotkut ihmiset ovat oikein hyökänneet kimppuuni niin kuin nälkäiset hyeenat, jotka haluavat repiä ja raadella hengiltä löytämänsä puolikuolleen raadon. Ja minä koen juurikin olevani tuo raato sen vuoksi, että olen ollut muutenkin niin rikki ja väsynyt ja kokenut itseni epäonnistuneeksi, ilman niitä kaikkia haukkujakin ja arvosteluja, mitä nämä jotkut ihmiset ovat niin mielellään antanut juuri nyt kun minä olen heikko ja ehkä jossain määrin puolustuskyvytön. Minua suututtaa niin paljon nuo kaikenmaailman "Mikä sinä luulet olevasi? Ylimielinen, itsetietoinen narsisti" -puheet. Sanonpa vaan, että tietääkseni narsistit eivät näe itsessään mitään vikaa, ja mielestäni minä kykenen erittäinkin avoimesti puhumaan omista heikkouksistani ja myöntämään virheeni. Ja tällä menneisyydellä, mikä minulla on takana, on lähes mahdotonta luulla olevansa jotenkin parempi kuin muut, tai sitten pitää olla jo aika kieroutunut. En tiedä mistä se johtuu, mutta jokin minun persoonassani on aina ärsyttänyt tietynlaisia ihmisiä. Minä olen aika huoleton omantien kulkija, enkä oikein koskaan ole kokenut kuuluvani mihinkään. Välillä mietin tulenko minä koskaan löytämään omaa paikkaani. Vaikka viihdyn paljon omissa oloissani, kaipaisin välillä niin paljon enemmän ystäviä. Vaikka olen sosiaalinen ja tulen kyllä ihmisten kanssa toimeen, vaadin ystävältä tiettyä samanhenkisyyttä, ja harvemmin sellaisia tulee vastaan. Minun on vaikea luottaa ihmisiin, minun vaikeaa olla ihmisten edessä heikko. Tarkoitan heikolla sitä, että en osaa pyytää apua, ja pahan paikan tullessa vain vetäydyn omiin oloihini ja koitan selvitä. En kykene itkemään kenenkään aikana, enkä oikein yksinkään. Aina kun olen saanut käsiteltyä asiani, minun on kyllä silloin helppo puhua ongelmistani avoimesti, koska ne eivät ole enää niin päällä. Kuten esimerkiksi täällä blogissa, olen kirjoittanut paljon menneistä, nyt olen ehkä enemmän avannut tätä hetkeä, että ei tämäkään mitään ruusuilla tanssimista aina ole, vaikka paljon olen hehkuttanutkin, miten elämäni on muuttunut parempaan suuntaan.

Mutta tosiaan, miettikää ihmiset mitä puhutte. Itsekkin välillä syyllistyn arvostelemaan ihmisiä ja kohtelen toisia väärin, mutta sen on pakko muuttua. Nyt kun se osuu omalle kohdalle, sen huomaa miten pahalta se tuntuu. Väitän, ettei yhdenkään ihmisen pitäisi olla tässä maailmassa niin valmis, että olisi edes aikaa työkseen ruotia toisten ihmisten elämää. Tälläisen toiminnan takana on yleensä katkeruus, kateus tai joku muu syy, ja sen voimanlähde on viha. Palautetta saa antaa, ja asioihin saa puuttua rakkaudella, muussa tapauksessa kannattaa pitää huoli ihan niistä omista asioista.

Siinä päivän saarna, hyvää alkanutta viikkoa :)