perjantai 4. tammikuuta 2013

Peili paljastaa yllättäviäkin asioita.


Päiväkirja 9.11.2009

"Kuka mä olen ja millainen mä olen? Olenko mä tälläinen vai yritänkö olla jotain, mitä en ole? Haluaisin hirveästi olla luova, rohkea ja lämmin oma itseni, tulinen, hauska ja fiksu, mutta en tiedä olenko mitään noista edellä mainituista? Tuntuu, että olen tavallinen, läski ja tylsä ihminen, joka pelkää kaikkea mahdollista. Olen ihminen, joka pelkää sosiaalisia tilanteita, on ryypännyt aivosolunsa, eikä osaa vastata yksinkertaisiinkaan kysymyksiin ellei joku aina avaa ja selosta niitä uudelleen selkokielellä. Olen niin kyllästynyt kysymään: "Ai mitä?", ja kyllästynyt vaikuttamaan ääliöltä, joka ei  ymmärrä mitään! Vaivaannun isommassa porukassa ja mietin KOKO AJAN, mitä toiset ajattelevat musta, se on tosi raskasta. Aina kun muutan ilmettä, mietin miltä se näyttää ja pitääkö mua joku rumana vai voiko joku oikeasti ajatella, että näytän hyvältä? Mun on pakko päästä tästä, tai tulen hulluksi. En pysty katsomaan ketään silmiin, haluaisin vain olla huivin takana piilossa, ettei kukaan katsoisi, että olen ruma. En pysty menemään edes kauppaan ilman, että saan paniikkikohtauksen kassajonossa, koska en tiedä sanonko kassalla moi, hei vai terve. Sitten yritän paniikissa kävellä kaupanoven läpi ja kaikki katsoo ja mä taas mietin, että tahtoisin vaan kuolla kun kolikotkin leviää lattialle. Kapassa käynti on mulle vaiken asia, toisena tulee bussiin meneminen. Mikä musta muutti tälläsen säälittävän pelkurin?"

Luin taas vanhoja päiväkirjoja, enkä voi uskoa, että nyt saan olla minä. Voi kun kolmen vuoden takainen minäni olisi ymmärtänyt olevansa vain niin rikki ja satutettu. Olin ennen kuin vankina. Minua hallitsi häpeä, itseinho, ahdistus ja epätoivo. Kaikki tuo, mitä tahdoin olla, saan olla sitä tänään, ja olen siitä kiitollinen. Mielenkiintoista, että vaikka olin niin hukassa asian kanssa kuka minä olen, silti jossain syvällä tiesin, mitä minä olen. Se minua vain ihmetytti, että miksen sitten ollut sellainen, jos muka olin sellainen. En ymmärtänyt, miksi olin häpeän ja ahdistuksen vallassa, vaikka ns. oikea minäni halusi kokoajan nousta esiin. Ihan kuin minusta olisi ottanut joku toinen ihminen vallan, joku ketä en voinut sietää, ja ketä en tahtonut edustaa, ja oikea itseni olisi tahtonut kokoajan tulla esiin, mutta ei päässyt.

Tuohon aikaan olin ehkä huonoimmassa kunnossa kun koskaan. Olen kertonut aijemmin paljon syitä miksi, mutta menen tällä kertaa vieläkin kauemmaksi menneisyyteen, myös osittain peilin eteen. Niin kuin olen aijemminkin kirjoittanut, ala-asteella kaikki oli vielä hyvin ja olin oma itseni, mutta yläasteella kaikki muuttui sen jälkeen, kun minua alettiin koulukiusaamaan. Kadotin itseni melkein kymmeneksi vuodeksi.

En kerro asiasta tämän enempää kuin, että yläasteellani oli yksi poika, joka jätti minuun suurimmat jäljet. Hän oli komea, sanavalmis, fiksu, "itsevarma" ja tuntui olevan niin täydellinen, ettei häntä vastaan pystynyt puolustautumaan kun hän päätti olla kusipää. Hän oli älykäs siinä mielessä, että hän löysi jokaisesta ihmisestä ne arimmat alueet ja ihan surutta iski niihin aina silloin, kun hän sattui sille tuulelle. Hän oli minua vahvempi, ja minä tunsin itseni niin nöyryytetyksi aina. Olinhan minäkin tempperamenttinen ja sanavalmis, mutta hän oli sitä niin paljon enemmän, että en vain yksinkertaisesti pärjännyt hänelle ja lopulta minusta muuttui tuo arka ja epävarma ihminen. Kerron tuosta ihmisestä siksi, että lähiaikoina mietin, että miksi hänestä tuli tuollainen ja miksi hän tuntui haluavan tuhota kaikki? Tiedätkö, mieleeni nousi muistikuva.

Olin vapaaseurakunnan kesäleirillä. Tämä tahtui ollessani noin 11-vuotias. Leirillä oli uusi poika, joka yritti tehdä tuttavuutta toisiin lapsiin. Minulle selvisi, että tuo poika on ihastunut ystävääni. Myönnän, että olin kateellinen ja päätin kostaa ja laitoin pojalle kirjeen hänen ihastuksensa nimissä, missä pyysin tätä poikaa saapumaan tiettyyn paikkaan, tiettyyn kellonaikaan ja väitin kirjeessä, että tämä tyttö on myös ihastunut tähän poikaan. Poika oli niin onnellinen ja saapui paikalle, mutta siellä oli odottamassa minä ja muutama ystäväni, jotka nauroimme kuollaksemme tuolle pojalle. Poika lähti itkien pois nöyryytettynä.

Voit varmasti arvata kuka tuo poika oli. Ajattelin, että tuo mitä tein oli pientä, mutta se ei sitä ollut. Muistatko itse kun olit tuon ikäinen lapsi? Tuollaiset asiat tuntuivat maailmanlopulta ja voivat jättää vaikka kuinka suuret traumat, jotka vaikuttavat joillakin jopa koko loppuelämän. Minä nöyryytin häntä hänen ensimmäisen ihastuksensa edessä. Minä olen varmasti ollut osittain syyllinen, miksi hänestä itsestään tuli koulukiusaaja. Minun on paljon helpompi antaa anteeksi hänelle nyt. Minua hävettää oma käytökseni ja olen oikeasti pahoillani tuon pienen pojan puolesta, jota nöyryytettiin ehkä muidenkin ihmisten toimesta ja lopulta hänestä tuli itsestään tyyliin hirviö.

Tänä päivänä huomaan, että minun on helppo olla ns. kilttien ihmisten kanssa, vaikka toisaalta ihmisten kiltteys tulee välillä korvista ulos. Ihmiset, joiden seurassa olen vieläkin varpaillani, ovat niitä, jotka muistuttavat tuota poikaa, nykyisin siis miestä. Komeat, karismaattiset, vahvat, sanavalmiit ja itsevarmat miehet ja minä olen heti puolustusasemissa. Olen ihmetellyt, miksi muutun vihaiseksi ja ilkeäksi, vaikka olisin ihan vieraankin ihmisen seurassa, josta löytyy näitä piirteitä. Minussa rävähtää silloin haava auki ja pelko näkyy vihana. Minusta muuttuu ylimielinen ja jäinen, se on aika outoa. Mutta nyt olen iloinen, että tiedostan, mistä tuo asia johtuu. Ehkä minun on nyt aika käsitellä tuo asia loppuun, antaa lopullisesti anteeksi ja koittaa päästä tästä "vahvojen miesten pelosta".

Onneksi olen saanut takaisin itseni, onhan minussa vielä hiottavaa vaikka kuinka, mutta enää en ole vankina niinkuin tuohon aikaan kun päiväkirjaani olen kirjoittanut. Voin nauttia elämästä sellaisena ihmisenä kuin oikeasti olen ja tahdonkin olla. Voin kehittää itseäni, olen varmasti vieläkin sellainen hiomaton timantti, kaikkihan me olemme. Ihminen voi käsitellä asioitaan, muuttua ja kehittyä, vaikka "valmis ei tule minusta koskaan."





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti