Ja lapseksi jälleen

Päivän puheenaiheet on ollut tänään ystävyys, romantiikka, tunteet ja rakkaus. Onko mikään ihmekkään kun sydämiä joka puolella ja ystävänpäivä tulossa..

Noin viisi vuotta sitten sanoin, että jos joku mies soittaisi kitaraa parvekkeeni alla tai toisi kukkia, heittäisin häntä kaljapullolla päähän ja käskisin menemään hoitoon. Olin aika rääväsuinen nainen, ehkä liikaa viettänyt aikaa poikien kanssa ja muutenkin.. Olen aina ollut rohkea, liiankin, mutta jotain olen aina pelännyt. Olen aina pelännyt romanttisia hetkiä, kaikkea sitä ihanan kamalaa. Monet (joo ne miljoonat) miehet ovat ihmetelleet, miten siitä sanavalmiista naisesta voikin yhtäkkiä muuttua niin hiljainen ja ujo ihminen. En pysty katsomaan edes silmiin. Minusta aina tuntuu, että jos joku tuijottaa minua silmiin, hän näkee liian syvälle. Nuorempana oli niin vaikeaa myöntää sitä, että minä olen äärimmäisen herkkä ja haavoittuvainen ihminen. Tein kaikkeni, että sain peitettyä sen. Tällä hetkellä teen kaikkeni, että se voisi näkyä minussa paremmin. Välillä tuntuu, etten ole mennyt asioissa yhtään eteenpäin, mutta olen oikeastaan mennyt aika paljonkin. Nykyisin kaipaan romantiikkaa, pystyn tuntemaan tunteita, haaveilen perheestä ja miehestä, joka arvostaa ja rakastaa minua ja ennen kaikkea ihmisestä, kenelle minä voisin olla hyvä. En olisi vuosi sitten tähän aikaan ikinä uskonut edes haluavani mitään noista.

Olen itkenyt viime aikoina varmaan enemmän kuin koskaan. Oikeastaan melkein joka ilta. Olen silti onnellisempi kuin pitkään aikaan (paitsi viime päivinä..). Syväjäässä oleva ihminen ei voi aidosti nauttia elämästä, rakkaudesta, ystävistä -ei mistään. Miksi sitä kannattaisikaan yrittää suojella itseään tunteilta? Ei niihin kuole. Mitä sitten jos ihmiset satuttavat, mitä sitten jos sinä et kelpaa jollekkin sellaiseina kun olet? Mitä sitten jos tulet hylätyksi? Onko sillä mitään merkitystä? Onko sellainen ihminen sinun arvoisesi?

Elämä on prosessi. Ihmisestä ei tule koskaan valmista. Itse ainakin tahdon ja toivon kehittyväni ja kasvavani ihmisenä jatkuvasti. Ehkä voisi sanoa, että tahtoisin kasvaa takaisin lapseksi. Minulla on usein yksi hetki lapsuudesta mielessäni. Minulla oli vaaleat kiharat hiukset ja keltainen mekko ja keräilin yksin kesäisenä alkuiltana kukkia pellolla, lauloin ja olin niin onnellinen. Tämä mielikuva muistuttaa minua aina siitä kuka minä oikeasti olen. Olen edelleen se vaaleahiuksinen herkkä ja iloinen tyttö, joka rakastaa luontoa ja musiikkia. Olen vain joutunut käymään läpi niin kamalia asioita, että minun on ollut pakko piilottaa se tyttö jonnekkin. Kaikkea tätä minä olen itkenyt viime aikoina, tuota tyttöä, elettyä elämää ja tunteita. En ole itkenyt itsesäälin vallassa, edelleenkin minä olen kiitollinen kaikesta, myös kaikesta pahasta ja kamalasta. Minä en olisi minä ilman tätä kaikkea, mitä elämässä on ollut. Tahtoisin kuitenkin vielä enemmän löytää sitä aitoa, vilpitöntä ja puhdasta Johannaa, eli kasvaa lapseksi jälleen.

Olen kiitollinen ystävistäni, joita on tarttunut matkaan Härmästä, Vaasasta ja täältä Tampereeltakin. On ihanaa omistaa ystäviä, jotka ovat tunteneet sinut koko ikänsä ja silti ovat ystäviäsi edelleen. Voiko enää vahvemmin ihminen tuntea, että kelpaa omana itsenään? Ystävyys on kuitenkin vapaaehtoista.

Tällä viikolla olisi kivaa nähdä ihmisiä, joiden näkeminen on jäänyt vähemmälle (Terveisiä Päiville) ja muutenkin keskittyä enemmän ystäviin.

Hyvää tulevaa ystävänpäivää kaikille! :)

Me teidän maailmassanne

Onko kissan tuoma kuollut hiiri anteeksi pyyntö vai kiitos siitä, että annoit sen olla tekemässä sitä, mikä on sille luontaista vaiko merkki siitä, että se rakastaa sinua?

Kaikki varmasti muistavat kouluajoilta ne sydämen muotoiset, kartongista leikatut palaset, jotka kiersivät luokassa. Sydämen keskellä luki ihmisen nimi, ja siihen täytyi kirjoittaa joku positiivinen adjektiivi kyseisestä henkilöstä. Olin yläasteella. Sydämet kiersivät ja sain lopulta omani takaisin. Aloin lukemaan siihen kirjoitettuja adjektiiveja. "Outo, omituinen, outo, omituinen, outo, omituinen, phuhuhuhuuu, harakan nauru, outo, omituinen, hyvä laulamaan, kiva, kiva, ok, outo, omituinen", ei muuta.

Minä olen omituinen pakkaus. Tempperamentiltani olen sangviinikko-melankolikko. Sangviininen ihminen on mm. eloisa, henkevä, monipuolinen, ilmaisukykyinen, hyppelehtivä. Sangviininen ihminen on sellainen, joka astuu ovesta sisään ja nauraen huutaa: "Ette ikinä arvaa, mitä minulle äsken tapahtui.." ja sitten alkaa eloisa selitys ja näytelmä siitä, kuinka hän kaatui vesilammikoon, ostokset levisivät tielle ja auto ajoi melkein päälle ja se kaikki oli niin kauhean noloa, mutta kuitenkin niin hauskaa. Kaikki, jotka minut tuntevat, tai ovat päässeet lähelleni, voivat tunnistaa minut juuri tuollaiseksi. Mikä taas on melankolikko? Melankolista ihmistä voisi kuvailla älykkääksi, herkäksi, tunteelliseksi, perusteelliseksi, uhrautuvaiseksi, masennukseen taipuvaiseksi.

Persoonallisuustyypiltäni olen selkeä luova individualisti. Parhaimmillani olen luova, syvällinen ja ilmaisuvoimainen. Huonoimmillani olen loukkaantuva, oikutteleva ja ylitunteellinen. Haastan sinut, ihan mielenkiinnosta tekemään testin omasta persoonallisuustyypistäsi. Testi löytyy täältä http://www.namaste.fi/fi/enneagrammi/tunnista-itsesi-persoonallisuustesti

Mietin nuorempana, että äidissäni on jotain vikaa. Hän ei käynyt ystäviensä luona kahvilla, lenkillä, jumpassa tai tehnyt ylipäätään mitään, mitä ystävieni vanhemmat tekivät. Hän teki töitä kotona, luki kirjaa, laittoi ruokaa tai jotain muuta vastaavaa. Kysyin häneltä kerran, miksi sinä olet tuollainen? Hän vastasi, että hän viihtyy omissa oloissaan ja perheensä kanssa. Ajattelin joskus, että hän on ujo, mutta myöhemmin huomasin, että ei hän ujokaan ollut. Kun äitini keskusteli jonkun ihmisen kanssa, hän katsoi silmiin, jutteli ja nauroi sitä ihanaa naurua, mikä meillä kotona kuuluu vieläkin.

Minulta on kysytty, miksi minä en tule koskaan kylään, miksi minua on niin vaikea lähestyä, miksi minä en käy tyttöporukalla shoppailemassa, kahvilla tai miksi minä en ylipäätään toimi kuin suurin osa minun ikäisistäni nuorista.

Olin viime kesänä vanhan luokkakaverini luona. Hän sanoi minulle, että kiinnitin koulussa hänen huomionsa. Olin se hiljainen tyttö, joka ei koskaan puhunut mitään, mutta jos minulta jotain kysyttiin, puhuin ihan reippaasti ja rohkeasti. Hän antoi minulle luettavaksi tekstin ja sanoi, että jos hän on oikeassa, tuo teksti voi muuttaa koko elämäni. Ennen kuin aloin lukemaan, hän kysyi: "Johanna, onko susta aina tuntunut, että et kuulu porukkaan? Tuntuuko susta, että sussa on jotain erilaista kuin muissa ja jotain sellaista mitä et osaa selittää?" Katsoin häntä ja sanoin, että olen kärsinyt näistä asioista aina. Hän totesi, että arvasi oikein. Minä aloin lukemaan ja lukiessani minusta tuntui, että nyt taivaat aukeaa. Sain vastauksen asiaan, mitä olin aina miettinyt. Minä olen introvertti, äitini on introvertti, minussa ei ole mitään vikaa, äidissäni ei ole mitään vikaa. Meitä on muitakin. Introvertteja, jotka elävät ekstroverteille rakennetussa maailmassa.

En kirjoita introverteista tai ekstroverteista. Kirjoitan vain vähän siitä, miten introverttius näkyy minussa. Jos aihe on vieras, siitä löytyy tietoa täältä http://introvertit.net/ Jos koet itse olevasi introvertti, kannattaa ehdottomasti tutustua aiheeseen.

Tykkään nähdä ihmisiä ja käydä keskusteluja. Kaikki tuo vie kuitenkin minulta suunnattomasti energiaa. Jos olen ollut jonkun ihmisen seurassa, olen kuin työpäivän tehnyt. Minun pitää saada olla yksin ja kerätä voimia. Sitten voin taas nähdä ihmisiä. Jos en ole riittävästi yksin, minä kadotan itseni, ahdistun, kadotan ajatukseni, väsyn ja turhaudun. Joidenkin ihmisten kanssa voin olla enemmän, ja he ovat myös yleensä introvertteja. Rakastan sitä, että voi olla myös hiljaa, ei tarvitse aina edes tehdä mitään, voi olla vain omissa ajatuksissaan, koska toinenkin on. Jotkut ihmiset luulevat, että välttelen heitä. Monet valittavat, että eivät saa otetta minusta, eivätkä tiedä miten lähestyä. Olen huomannut, että joillakin on jopa tarve saada minut "kiinni". He juoksevat perässäni, soittavat, tulevat oven taakse ja jos juuri silloin olen lataamassa akkujani, ahdistun niin, että katoan lopullisesti. Jokin aika sitten kävi niin, että eräs ihminen oli taukoamatta soitellut minulle, pyytänyt päästä käymään ym. Yritin sanoa hänelle, että ei nyt, minä en jaksa. Kaikki päättyi muutaman kuukauden kuluttua siihen, että hän soitteli ovikelloani ja huuteli postiluukusta, että tulisin avaamaan tai hän nukkuu yönsä minun oven takana, kunnes minun on pakko tulla ulos ja hän näkee minut. Olin niin vihainen. Tämän jälkeen minä en koskaan enää tahtonut nähdä häntä tai kuulla hänestä.

Minusta tuntuu välillä, että kaikki haluavat minusta jotain. Minä olen vihainen ja minua ahdistaa. Eristäydyn omiin oloihini, en vastaa puhelimeen. Tajusin tänään, että ehkä tämä kaikki johtuu siitä, että jotkut eivät ymmärrä tätä tarvettani olla yksin, enkä minäkään aina tiedosta, että nyt on juuri se aika kun minun täytyy saada olla omissa oloissani. He ihmettelevät, koska tuntevat minut sosiaalisena ihmisinä, joka on kova puhumaan ja on seurallinen. Sitten tapahtuu jotain, minusta ei kuulu, minuun ei saa yhteyttä ja jos jonkun aikaa odottaa, minä tulen taas iloisena ja sosiaalisena aivan kuin ennenkin. Olen miettinyt, kokevatko jotkut minut itsekkäänä. Ajattelevatko he, että aina täytyy mennä minun ehtojeni mukaan. Jos näin on, sellaiset ihmiset eivät voi olla tekemisissä kanssani, koska minä en voi itselleni mitään. Monet kokevat käytökseni hylkäämisenä ja loukkaantuvat. Todellisuudessa minä en ole kadonnut minnekkään, tarvitsen vain vähän omaa aikaa. Jos tämän ymmärtää, minusta saa varmasti hyvän ja luotettavan ystävän. Minulle saa kuitenkin aina soittaa. Minusta on hauskaa puhua puhelimessa, joskus voin tehdä sitä jopa kahdeksan tuntia putkeen jonkun hyvän ystävän kanssa. Introverttien kanssa minulla ei ole kovin usein näitä aijemmin kuvailemiani ongelmia. He ymmärtävät, koska ovat itse samanlaisia. Kaiken tämän vuoksi, minulla ei ole hirveästi läheisiä ekstroverttiystäviä. Kaikesta huolimatta, jos jollain ystävälläni on paha paikka, en minä sano, että ei nyt, tahdon olla rauhassa. En minä ketään yksin jätä, autan aina jos voin. Ja kyllä minultakin joskus saa vaatia aikaa. Vaikka minulla olisi mikä vaihe, minä joustan, tilanteesta riippuen.

Olen lukenut tietoa introverteista, sangviinisuudesta, melankolisuudesta ja persoonallisuustyypistä luova induvidualisti. Kaikki sopivat minuun, mutta on monia asioita, jotka ovat ristiriidassa keskenään, mutta sellainenhan minäkin olen. Ei minusta oikein ota selvää, en minä itse eikä moni muukaan. Ehkä se tekee minusta juuri mielenkiintoisen. Minusta on mukavaa olla minä, välillä niin sietämätöntä, mutta tylsää minulla ei ole koskaan. Minua on vaikea lähestyä, mutta jos on kärsivällinen, se kyllä onnistuu. Olen vähän sellainen villikissa. Jos minun perässäni juoksee, sähisen ja juoksen karkuun, jos ottaa väkisin kiinni, puren sormeen niin että veri lentää ja rimpuilen. Jos taas lähestyy rauhallisesti, antaa minun tutkia ja haistella, alan luottamaan ja hetken päästä olen tyytyväisenä sylissä kehräämässä. Voin lähteä välillä omiin oloihini, mutta tulen varmasti takaisin ja ehkäpä jopa tuliaisten kanssa, kuollut hiiri hampaissani.