Rakkaus on pelastusrengas

Aika kultaa muistot. Aina joskus kun katson taaksepäin, mietin miten minulla oli kaikki paremmin ja alan säälimään itseäni. Ajattelen, tuleekohan tästä nyt mitään, olenko pilannut jo kaiken.

Olen pitänyt päiväkirjaa pienestä pitäen. Luin yksi ilta kirjoituksiani ja havahduin siihen, että teksteistäni huokui sama tuska, mitä olen kantanut mukana koko elämäni, myös aikoina, jolloin minulla on mennyt "paremmin." Tämä menneisyyden romantisointi on huono tapa, joka pitää minut loukussa. Se aiheuttaa epätoivoa ja lisää tuskaa, se saa kaiken tuntumaan siltä kuin olisin jatkuvassa syöksykierteessä.

Olen luova individualisti. Tämän tyylisistä ihmisistä sanotaan: "Heillä on ainutlaatuinen kyky muuntaa kokemuksensa, vaikeat ja raskaatkin, merkitykselliseksi kauneudeksi." Onhan se vahvuus, en minä ehkä enää muuten olisi täällä, mutta huomaan, että tätä kykyä voi myös käyttää väärin tietynlaisissa itsesääli tiloissa. Jos minulta katoaa toivo, minä hukun.

Olen miettinyt asioita, kaikkea, mitä olen kokenut. Minulla on ehkä vain yksi ystävä, kenelle olen kertonut kaiken. Kyllä läheiseni tietävät, että helppoa ei ole ollut, mutta he eivät tiedä kuitenkaan kaikkea, eikä heidän ehkä tarvitsekaan. Jotenkin haluan säästää heidät joiltain asioilta. Minua on kantanut rakkaus. Minulla on uskomaton perhe. Tiedän, että kaikki välittävät minusta. Olen aina ollut vähän tuuliviiri, tehnyt vääriä valintoja ja työntänyt nokkani aina sinne minne ei pitäisi. Silti minut hyväksytään tällaisena.

Koen, että kaikki sisarukseni ovat järkeviä, ja he ovat tehneet järkeviä valintoja. Itsestäni en voi sanoa samaa, olen jäänyt jo kauan sitten koukkuun jännityksestä. Olen hakenut sitä aina ja haen sitä edelleen, kaikenlaisissa muodoissa. Jännitykseen liittyy aina vaara, ja monesti seuraukset ovat sen mukaisia. Olen aina kuitenkin tiedostanut riskit ja ottanut seuraukset vastaan, tiesinhän minä, että voi käydä huonosti. Tiedostan kuitenkin, että ei elämä voi olla aina yhtä seikkailua. Minulle on oma paikkani, en ole löytänyt sitä vielä, enkä löydä, ellen osaa pysähtyä. Onko jännityksen perässä juokseminen kuitenkin sitä, että juoksen rakkautta pakoon? Miksi on kuitenkin niin vaikeaa ottaa riskiä rakkauden suhteen?

Olen tuntenut tänä vuonna erityisen paljon vihaa. Vihaa itseäni, muita ja Jumalaa kohtaan. En ole edes uskaltanut kohdata ajatuksia ja tunteitani, koska olen säikähtänyt sitä pimeyttä, mitä sisälläni on ollut. Olen kokenut epäonnistumista, alemmuuden tunnetta, pettymystä ja katkeruutta. Kaikki on kuitenkin niin ristiriitaista. Muiden silmissä kaikki on saattanut näyttää välillä jopa päinvastaiselta.

Minun on vaikeaa sanoa kauniita asioita. Minun on vaikeaa olla herkkä ja sydän auki. Parhaiten osaan kirjoittaa ja ehkä tämänkin tekstin tarkoitus on se, että edes perheeni ja ystäväni ymmärtäisi, miten paljon heitä arvostan. Mietin tänään, mikä on saanut minut pitämään pääni veden pinnan yläpuolella, vaikka välillä tekisi mieli vain antaa olla ja luovuttaa. Vastaus siihen on rakkaus. Se kantaa, kun vain aina jaksan unelmoida paremmasta, enkä luovuta. Vaikka minulle ei olisi koskaan luvassa helpompia aikoja, se ei haittaa minua niin kauan kunhan vain jaksan unelmoida.

Odotan ensi vuodelta vain sitä, että osaisin alkaa taas rakastamaan. Tunteeni ovat alkaneet taas heräämään, ja se on hyvä merkki. Ensimmäistä kertaa en koe sitä pelottavana asiana, olen vain iloinen, että tunnen. En jaksa enää pelätä rakkautta, koska se on oikeasti tärkein asia tässä maailmassa. Miksi se pitäisi piilottaa? Satuttaako mikään enemmän kuin yksinäisyys ja katkera sydän? Pitäisi opetella ottamaan myös muiden rakkaus vastaan, ei aitoon rakkauteen kuulu pelko, eikä se halua satuttaa.


Kun sua tervehdin,
se myös hyvästin sisältää.
Vaik' tyyni oon kuin aamu,
mun mieli myrskyää.
Ilman vihaa mä koskaan
en voisi rakastaa.
Kotini sieltä löysin,
missä vieraan on maa.

Väkijoukossa
mua kalvaa yksinäisyys.
Viel' nuoreen vereeni
on kirjoitettu iäisyys.
Kun kiihkosta huudan,
teen sen kuiskaten.
Kaiken uskon sinuun laitan,
vaikka epäilen.

Tuhannet mun kasvot
ja ne vaihtuvat vaan.

Nauraessani poskillain
sä näet kyyneleen.
Pyydän "jäisit tähän",
salaa toivon että meet.
Yötä aina ikävöin,
vaikka päivän lapsi oon.
Pimeyden laskiessa
kaipaan valoon.

Tuhannet mun kasvot
ja ne vaihtuvat vaan.
Vastakohdat, ristiriidat,
mä ylleni paan.
Yötä aina ikävöin,
vaikka päivän lapsi oon.
Pimeyden laskiessa 
kaipaan valoon.

Pelko

Viime kesänä eräs henkilö kysyi minulta, mitä tahtoisin muuttaa elämässäni. Mietin muutaman päivän, vastaukseni oli lopulta, että toivoisin, että pelko ei ohjaisi minua elämässäni ja valinnoissani. Hän kertoi, että arvasi vastaukseni. Hän näki pelkoni.

Mitä minä sitten pelkään? Minä pelkään hylätyksi tulemista, pelkään sitä, että en kelpaa. Minä pelkään rakkautta.

Sama henkilö kysyi, mistä unelmoin. Unelmoin siitä, että voin tehdä musiikkia. Unelmoin rakkaudesta ja siitä, että kykenisin heittäytymään asioihin. Unelmoin, että en olisi niin epävarma ja siitä, että voisin kokea riittäväni tällaisena. Unelmoin, että voisin riisua kuoreni -sen mikä välillä on niin kylmä ja kova ja satuttaa muita ihmisiä. Tahtoisin eroon sellaisesta sydämestä, mikä on tehty kivestä.

Pelko, joka ohjaa elämää, on kuin vankila. Yrität suojella itseäsi asioilta, ettet joutuisi pettymään. Olet itse itsesi pahin vihollinen.

Minua turhauttaa se, että tiedostan hyvin ongelmani ja sen syntyjuuret, mutta en silti pääse eteenpäin. Minun on niin vaikea luottaa ihmisiin, näyttää heikkoutta tai sitä, että tarvitsisin apua, tai jonkun joka kuuntelisi. Pelon vuoksi ajattelen, että herkkyys on heikkoutta ja ennen kuin huomaatkaan, joku käyttää sitä sinua vastaan.

Osittain pelkoni ei ole turhaa. On paljon ihmisiä, jotka voivat satuttaa, koska he ovat vain ihmisiä. Minäkin satutan. Ihminen valitsee kuitenkin itse seuransa. Ehkä minunkin olisi aika valita edes muutama ihminen keneen päättäisin luottaa. Tarvitsisin sellaisia ihmisiä ympärilleni, kenelle tiedän kelpaavani myös kaikkine vikoineni. On minullakin kuitenkin yksi, keneen luotan kuin kiveen. Hänelle minä soitan silloin kun on paha paikka, minun veljeni. Hän on antanut minulle niin paljon anteeksi, että minua aivan sattuu. Tiedän, että olisi ollut monia asioita, mistä olisin ansainnut kärsiä seuraukset, mutta hän on aina rakastanut, suojellut ja ymmärtänyt.

Kohta alkaa uusi vuosi. Minä toivon, että pääsisin eteenpäin ja voisin eheytyä. Tuntuu, että olen koko tämän vuoden juossut pakoon itseäni ja tunteitani, ja ehkä sen vuoksi olen enemmän solmussa kuin koskaan. Silti tästäkin selvitään, ihan varmasti.