Mitä minä sitten pelkään? Minä pelkään hylätyksi tulemista, pelkään sitä, että en kelpaa. Minä pelkään rakkautta.
Sama henkilö kysyi, mistä unelmoin. Unelmoin siitä, että voin tehdä musiikkia. Unelmoin rakkaudesta ja siitä, että kykenisin heittäytymään asioihin. Unelmoin, että en olisi niin epävarma ja siitä, että voisin kokea riittäväni tällaisena. Unelmoin, että voisin riisua kuoreni -sen mikä välillä on niin kylmä ja kova ja satuttaa muita ihmisiä. Tahtoisin eroon sellaisesta sydämestä, mikä on tehty kivestä.
Pelko, joka ohjaa elämää, on kuin vankila. Yrität suojella itseäsi asioilta, ettet joutuisi pettymään. Olet itse itsesi pahin vihollinen.
Minua turhauttaa se, että tiedostan hyvin ongelmani ja sen syntyjuuret, mutta en silti pääse eteenpäin. Minun on niin vaikea luottaa ihmisiin, näyttää heikkoutta tai sitä, että tarvitsisin apua, tai jonkun joka kuuntelisi. Pelon vuoksi ajattelen, että herkkyys on heikkoutta ja ennen kuin huomaatkaan, joku käyttää sitä sinua vastaan.
Osittain pelkoni ei ole turhaa. On paljon ihmisiä, jotka voivat satuttaa, koska he ovat vain ihmisiä. Minäkin satutan. Ihminen valitsee kuitenkin itse seuransa. Ehkä minunkin olisi aika valita edes muutama ihminen keneen päättäisin luottaa. Tarvitsisin sellaisia ihmisiä ympärilleni, kenelle tiedän kelpaavani myös kaikkine vikoineni. On minullakin kuitenkin yksi, keneen luotan kuin kiveen. Hänelle minä soitan silloin kun on paha paikka, minun veljeni. Hän on antanut minulle niin paljon anteeksi, että minua aivan sattuu. Tiedän, että olisi ollut monia asioita, mistä olisin ansainnut kärsiä seuraukset, mutta hän on aina rakastanut, suojellut ja ymmärtänyt.
Kohta alkaa uusi vuosi. Minä toivon, että pääsisin eteenpäin ja voisin eheytyä. Tuntuu, että olen koko tämän vuoden juossut pakoon itseäni ja tunteitani, ja ehkä sen vuoksi olen enemmän solmussa kuin koskaan. Silti tästäkin selvitään, ihan varmasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti